Aamu oli jo kulunut niin pitkälle, että norjalaiset alkoivat tuumia joko Tveitin lesken puhuneen omiaan tai ruotsalaisten luopuneen hyökkäys-ajatuksestaan linnaa vastaan. Eikabergharjun metsän latvat alkoivat lounaassa jo punoittaa kuin tulessa — aurinko oli juuri nousemaisillaan — silloin he kuulivat rumpujen ja sotisopien kumean äänen aivan Forsin alta metsän laidasta. He olivat niin kovin puuhailleet omissaan, ja koski kohisi sillan alla, etteivät olleet aikaisemmin huomanneet sotajoukkojen lähenemistä — nyt kaikui heidän korviinsa hevoskavioitten ja ratsuvarusteitten moninkertainen ääni rummun jyminän säestämänä.
Talonpojat oli nähty. Rynnäkköportaat pistäytyivät näkyviin pensaikon takaa ja hävisivät jälleen: he koettivat, olivatko ne kunnossa. Olav heitti kilven selkäänsä ja alkoi juosta sillan poikki viidentenätoista; he kiipesivät keskivarustusten yli. Hän oli tarjoutunut olemaan etulinnakkeella ja oli valinnut miehistöönsä nuoria, voimakkaita miehiä ketterän näköisiä.
Eräs nuorukainen — Olav tunsi hänet ulkonäöstä Oslon kaduilta, mutta ei tiennyt kuka hän oli, tai miten hän oli tullut tänne — tuli jotakin lippua kantaen, ja Olav vastasi hymyillen, että he saisivat pystyttää sen. Se oli keltainen ja siinä oli Pyhän Olavin kuva — he olivat ottaneet sen kirkosta; se lienee kuulunut jollekin oslolaiselle killalle.
Auringonkierä kohosi valoisena ja hohtavana vaaran laella Olavin seisoessa linnakkeen tasaisella katolla ja kuunnellessa vihollisen pyrkivän pellon toisella puolella olevan metsikön kautta. Pitkä, rautapukuinen jono, joka helähteli ja hohti valkoisen tanteren kylmässä valaistuksessa, lippujen loistavat pilkut, rynnäkköportaat ja rautaseipäät etunenässä — nyt torvi törähti ja kuului lyhyitä huutoja. Olav tunsi sydämensä takovan: siellä tuli vihollisjoukko, mutta mitäpä siitä, näyn tuottama ilo vaikutti kuin kylmä, vahva olut.
Hän huusi tunnussanan, nosti kilven päänsä päälle, sitä sen tarkemmin ajattelematta — vanhat muistot heräsivät hänen joka jäsenessään ja solussaan. Samassa lensi ensimmäinen luoti- ja heittoaseiden kuuro länsilinnakkeelta heidän päittensä yli. Itäportilla olevat miehet kumartuivat alas, nostivat kilven päänsä päälle ja tirkistelivät ampuma-aukoista. Joku hevonen oli kaatunut, särkenyt rivin ja saanut hämmennystä aikaan.
»Onko heillä ainoastaan neljät tikapuut—?» Olav huusi vierustoverilleen, oslolaiselle nuorukaiselle.
»He menettivät muutaman Akerin niemellä.»
Vihollisjoukko lähetti ammussateen, joka iski tornin seinään, paukahti siltaan heidän takanaan, mutta putoili vain katolle kehenkään osumatta. Norjalaiset poimivat ne ylös huutaen mahtavina. Silloin alkoi mäki jymistä raskasvarusteisten hevosten laukatessa porttia vastaan; he kuljettivat keskellään raudoitettua työntökonetta.
»Mitä leikkikaluja ne sieltä raahaavat — aikovatko he ottaa
Akerinlinnan tuollaisilla?»
»Näes, ne eivät voi kuljettaa tätä tietä suuria muurinmurtajiaan», vastasi oslolainen huutaen, »näin kukkuloitten poikki. — He ovat luottaneet pakkasen tuloon —.»