»Ne ovat olleet yhtä lyhytjärkisiä kuin meidän Ivarimme silloin —.»
He lennättivät ruotsalaisten omat ammukset takaisin ratsu-joukon päälle — se ei vahingoittanut yhtään vankkoja rautapaitoja — kohottivat harteillaan vipuja ja nostivat kiehuvaa vettä täynnä olevat kattilat rintavarustusten laidalle. Samassa kun työntökoneen ensimmäiset iskut panivat tornin vapisemaan, norjalaiset kaatoivat vesikattilat heidän niskaansa.
Palaneitten miesten ja hevosten huudot, kavioitten kapse ja metallilevyjen helinä hukkui melkein kokonaan uusien joukkojen rynnistykseen, jotka tunkivat tieltään peräytyvien laumat. »Älkää hätäilkö», Olav huusi miehille, »säästäkää kiviä —.» Heillä ei ollut niitä paljon, täytyi osua kohdalleen ja estää mahdollisimman kauan ryntääviä saamasta käsiinsä työntökonetta, jonka kuumaa vettä niskaansa saaneet olivat pudottaneet. Luoteja ja jousipyssyjen nuolia sinkoili pellolla heidän kilpiinsä, ja heidän päittensä yli lentelivät raumarikiläisten luodit länsilinnakkeelta.
Olav huomasi erään ratsastajan joutuneen liian kauas oikealle — hevosen jalat lipesivät; melkein takapuolellaan istuen se liukui joen rantaa alas. Sen vihlova hirnunta kaikui yli metelin ja kosken pauhun sen painuessa mustaan virtaan ratsastajan riippuessa jalustimessa. Tornin juurella molemmin puolin olivat jyrkät rannat lumen alla jään peitossa ja se oli norjalaisille hyvä asia: viholliset eivät päässeet porttia vastaan kovin monta kerrassaan, eivätkä he tähän asti olleet onnistuneet saamaan tikapuitaan pystyyn. Mutta näin ei voinut kestää kauan —.
Sillalta huudettiin hänelle jotakin — kymmenen, kaksitoista miestä nosti täpötäysiä kivikoreja varustuksen yli ja laahasi niitä eteenpäin. Ivar Joninpoika arveli heittoaseitten loppuvan pian etumaisesta linnakkeen tornista — nuorukainen ei ollut ajattelematon. Olav nauroi sydämessään ilosta — Ivar oli ottanut miehet pois varustuksen luota ja seisoi nyt heidän kanssaan vasemmalla linnan portilla odottamassa, ja se oli oikein: ei voinut kauan kestää, ennenkuin ruotsalaiset mursivat portin ja tunkeutuivat sillalle. Ivar oli revittänyt sillan kaidepuut varustuksen ulkosivulta.
He olivat töin tuskin saaneet kivikorit ylös, kun ensimmäiset rynnäkköportaat kohosivat rintavarustusta vasten. Nyt oli kirveitten vuoro. Olipa hyvä, että hän oli saanut korimiehet luokseen, Olav tuumi, muuten olisikin miehiä ollut niukanlaisesti. He saivat miehen toisensa jälkeen syöstyä alas, sikäli kuin ne juoksivat portaita ylös. Pari hänen miehistään kaatui, ja lattiapalkit olivat veressä — mutta veressä oli lumikin tornin juurella — mikäli lunta oli vielä.
He eivät voisi kauan puolustaa tornia — Olav vilkas: aurinkoon — taistelua oli kestänyt tuskin puolta tuntia.
Nyt murtui portti heidän allaan, ja koko torni tuntui huojuvan. Olav juoksi toiselle puolelle kurkistamaan, miten siellä kävisi. Talonpojat olivat rientäneet sinne ja seisoivat nyt sulun päällä, Ivar keskellä joukkoa. Ratsastajat eivät päässeet eteenpäin muuta kuin kaksittain. Talonpoikain sotakirveitten iskut ja miekan kalskahdukset kajahtelivat huutojen ja kavioitten kopseen seasta — jonkin aikaa kyllä kävisi kaikki hyvin. Monet ratsumiehet hevosineen päivineen, olivat mennä vilistäneet koskeen — ruotsalaiset lähettivät nyt jalkamiehiä sillalle.
Hän näki sira Hallbjørnin varustuksen reunalla lyömässä suurella, kaksin käsin pideltävällä tapparallaan; pappi iski kuin itse paholainen.
Olav heitti kilpensä jäännökset pois; siitä oli enää sirpaleita jäljellä rautavanteitten välissä, hän tarttui käsin Ættarfylgjaansa ja kääntyi sinnepäin, missä tikkaat olivat aikaisemmin olleet, mutta nyt ne olivat poissa, riippuivat ulospistävällä kallionkielekkeellä virran yläpuolella jäähyyhmässä, sieltäpäin hinattiin uusia. Hänen takanaan hänen miehensä työnsivät alas niitä vihollisia, jotka yrittivät kiivetä portaita myöten — ne olisi pitänyt vetää ylös —.