»Nytpä me saamme näyttää niille, mihin me pystymme jalkajousinemme, sira Hallbjørn!»
Ratsumiehet lähestyivät leveine riveineen, ja heitä seuraavat miehet kantoivat tulipatoja, pikikattiloita ja risukimppuja. Sira Hallbjørnin nuoli osui niin hyvin, että yksi tulipadoista putosi mäkeen ja kaatui.
Ivar Joninpoika oli miehineen tehnyt ovista ja irtirevityistä hirsistä varustuksen portin eteen; he seisoivat sen takana pitkine keihäineen, nuijineen ja seipäineen, joiden päässä oli viikatteen terä, ja heidän takanaan seisoi silta täynnä miehiä odottamassa astuakseen tilalle ensimmäisten miesten kaaduttua.
Kolmannen kerran hyökättiin porttia ja linnakkeen huojuvia seiniä vastaan. Ivar Joninpojan onnistui miehineen vielä kerran häätää rynnäkkö, ja tornin juurella kituvan tulen saivat miehet sammumaan tornin liedellä olevine kylmine vesikattiloineen — kukaan ei ollut ennättänyt pitää lieden tulesta huolta.
Ruotsalaiset peräytyivät jälleen, ja melu heikkeni. Tornista nähtiin päälliköiden ratsastavan joukkojensa keskellä ja neuvottelevan. Silloin, aivan yhtäkkiä pappi huudahti: »Katsokaa!»
Olav kääntyi, katsoi sinne minne toinen osoitti:
»Nyt voimme virittää laulun 'Nunc dimittis —'», sira Hallbjørn virkkoi.
Metsiköstä tuli näkyviin hevosvaljakoita — ne vetivät suuria heittokoneita ja muurinmurtajia.
Ivar Joninpoika antoi puhaltaa torveen. Hän seisoi sillalla huutaen miehille ylös linnakkeille — silkkipaita roikkui haarniskan päällä siekaleina. Nyt he eivät voisi tehdä mitään, vain peräytyä ja yrittää särkeä silta takanaan.
Silloin kajahti heidän takanaan mäellä — torvet vastasivat Ivarin torveen. Oli aivan kuin kirkkaita, sointuvia nauhoja olisi liehunut talvipäivän sinivalkoisessa valossa. Olav kääntyi äkkiä — kirkkoaitauksen takana loistivat suuren armeijan keihäänkärjet aamuauringossa.