Pienen, sillalla olevan talonpoikaisjoukon riemuhuutoihin vastasi uusi torventoitotus. Se oli vanha sävel — kansa sanoi sitä Andvaka-lauluksi tai kuningas Sverren tanssiksi; ja vaikka Olav Auduninpoika ei ollutkaan valmis ylistämään vanhaa kuningas Sverreä, ei ollut sentään mitään muuta säveltä, jota hän tällä hetkellä olisi mieluimmin kuunnellut, kuin juuri tätä.
Sira Hallbjørn oli tarttunut Olavin käteen — papin käsi oli veressä. Olav huomasi ihmeekseen tämän kasvojen käyneen aivan tuhkanharmaiksi, niillä näkyi raju, katkeran hekumallinen virnistys:
»Se on meidän torvemme! Isäni, minä tarkoitan — erottaisin sen kaikista muista —. Silloin heidänkin täytyy olla muassa — veljieni — Finnin ja Eysteinin —»
Ja kun torvi alkoi jälleen ja heläytti Andvaka-laulun, yhtyi siihen sira Hallbjørn voimakkaalla, kauniilla äänellään laulaen sillä sävelellä lauletun ikivanhan laulun:
»Kuolee karjasi, kuolee sukus’ myös, kuolet itsekin, jotain on mi kuole ei: se on kuolleen miehen maine!»
Toiset yhtyivät lauluun, mikäli osasivat, raumarikiläisten purkaessa esteitä vastatulleen ratsasjoukon tieltä — siinä oli ainakin viisikymmentä miestä ratsain ja aatelismiesten tavoin asestettuina. He ratsastivat sillan poikki, ja heitä seurasi jalkaväki, talonpojat, mutta useimmat kauniisti asestettuina. Olav näki sira Hallbjørnin juoksevan pellolla suuren, ruskean hevosen rinnalla, pidellen kiinni satulankaaresta — sillä ratsastavalla miehellä oli suljettu kypärä ja varustusten päällä sininen silkkivaippa.
Hän ei ollut selvillä vastatulleitten aikomuksista — näytti siltä kuin heillä olisi aikomus karkoittaa viholliset avoimessa taistelussa tantereella. He olivat jo piirittäneet sen ruotsalais-joukon, joka oli tulossa sillalle, ja kaukana pellolla kokoontuivat länsiseutulaiset heitä johtavien ritarien ympärille ja kulkivat metsänreunassa, hyökkäys-varusteineen seisovia pääjoukkoja kohti.
Ivar Joninpoika oli noussut linnakkeelle Markus Lautinin, erään alipäällikön kanssa:
»Jos heidän vain onnistuu karkoittaa saksalaiset sotilaat talonpoikaisjoukoin — silloin onnistuu mikä tahansa.»
»Heitä on ainakin kaksituhatta miestä, vähintään», Olav virkkoi.
Joukkoja tulvi yhä kirkkomäkeä alas ja sillan poikki.