Norjalaisten ritarien rynnistys oli voitettu heistä kiskottiin alas hevosen selästä, ja kuljetettiin pois vankeina. Mutta lidungilaiset jatkoivat yhä — jos osa lyötiin takaisin, ryntäsi uusi joukko tilalle. Saksalaiset sotilaat hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen kahakkaan, polkivat jalkoihinsa ja iskivät keihäillään, mutta norjalaiset, ryntäsivät sivuilta heidän kimppuunsa, nuijivat sekä hevosia että miehiä nuijin ja kirvein, löivät ja huitoivat viikate-asein ja peitsin. He olivat tunkeneet metsän laitaan niin tiivein joukoin ja onnistuneet pidättämään siellä vihollisen, ettei näillä ollut vähääkään apua heittoaseistaan — mutta siltalinnakkeilla olevat eivät myöskään voineet auttaa lidungilaisia — he taistelivat ampumamatkan ulkopuolella.
Sillan edessä oli hiljaista — joitakin hevosia ja miehiä makasi ruskeassa ja verisessä sohjussa, eräs hevosista liikahteli ja huitoi silloin tällöin kavioillaan ilmaa. Nuori poika käveli siltaa kohti, vasemmalla kädellään hän kannatti oikeaa, josta verta vuoti virtanaan, ja hän asteli kotia kohti ihmeen rauhallisena ja yksin, ikäänkuin kantaen jotakin ulkoa ostamaansa.
Mutta nyt ajettiin ensimmäiset joukot takaisin Forsinpeltojen poikki. Olav tarttui jalkajouseensa — asettaessaan jalkansa jalkarautaan ja jännittäessään hän vasta huomasi, että hänen ruumiinsa oli väsymyksestä aivan jäykkä.
Pakenevat lidungilaiset kokoontuivat vielä kerran kedolle vastarintaan, ja vielä kerran viholliset ratsastivat vastaan. Samassa osui jokin Olavin kypärän oikeaan poskikilpeen — se särkyi hänen kasvojaan vasten, ja hän kaatui takaperin Ivarin syliin; kaikki musteni hetkeksi hänen silmissään. Noustuaan ja tartuttuaan jouseensa hän huomasi suunsa olevan täynnä verta ja irtonaista lihaa; hän sylki veren ja hampaansirut pois ja ampui uudelleen jalkajousellaan.
Lidungilaiset oli ajettu jo niin kauas, että ruotsalaiset saattoivat käyttää heittovehkeitään; kiviä ja heittoaseita putoili heidän joukkoonsa, ja ensimmäisistä pakolaisista toiset yrittivät sillalle, toiset vainion poikki metsään, Olav oli lakannut ampumasta jousella — hän seisoi katsellen jännittyneenä taistelun loppua, samassa ajatuksissaan kielellä koetellen poskesta sisään pistävää rautaa ja särkynyttä poskihammasta, mutta silloin kieli alkoikin paisua ja jäykistyä, ja haava täytti suun kuin verinen sieni. Mutta hän ei sitä paljoakaan huomannut nähdessään taistelun loppuvan.
Valdres-ritarin torvi oli kutsunut herkeämättä kokoon, ja länsimaalaisten miehet kokoontuivat uudelleen aivan siltalinnakkeitten alle. Raumarikiläiset olivat saaneet apua, tuli uusia miehiä kontit ja viinet täpötäynnä nuolia ja heittonuijia. Olav aikoi puhua vastatulleille, jotka seisoivat hänen ympärillään, mutta siitä ei tullut muuta kuin veristä solkotusta ja epäselvää korinaa kurkussa: hän ei tahtonut uskoa silmiään, mutta ruotsalaiset eivät hyökänneetkään, ne näyttivät luopuvan taistelusta ja vetäytyvän metsään takaisin. Olivatkohan ne saaneet leikistä kyllänsä!
Hän kulki vähän ajan kuluttua takaisin sillan poikki aivan kuin unessa, hänen päänsä oli niin raskas — keskellä siltaa vieraitten, palaavien miesten keskellä. Tornista alas tullessaan hän oli sentään muistanut ottaa kirveensä; hän muisti ikäänkuin unessa kiipeilleensä kuolleitten ruumiitten yli, joita makasi tornin juurella portaitten ympärillä, ja hän kuuli kuni unessa miesten huudot linnakkeelta — he valmistautuivat uuteen puolustukseen, jos tarvitaan. Hänen täytyi väistää kahta miestä, jotka kantoivat kolmatta hartioista ja polvien alta — hän huomasi tylsänä siltapalkkien olevan tummia ja verestä liukkaita ja häntä pyörrytti hiukan sillan alla virtaava, musta vesi ja putouksen pauhu.
Päästyään Akerinkirkon mäelle hän pysähtyi, laski kirveen alas — hän aikoi irroittaa kypärin, jonka sisässä päätä niin pakotti, ja suussa vaivasi se teräskappale keskellä pehmeitä, kipeitä suun lihaksia. Eräs mies pysähtyi häntä auttamaan — hiki alkoi yhä runsaammin virrata hänen ennestäänkin hikisestä ruumiistaan, ja hänen silmiinsä pusertuivat kyynelet; toisen irroittaessa kypärää, poski repeytyi vielä enemmän. Vieras yritti tarttua häntä kainalosta, mutta Olav pudisti päätään, hän aikoi hymyillä, mutta se ei onnistunutkaan, sillä kasvot olivat tulleet niin jäykiksi ja aivan kuin suuriksi — silloin mies otti ylös kirveen ja kypärin, ojensi hänelle, sanoi jotakin hymyillen ja meni edelleen. Olav koetti pyyhkiä pois verta, jota virtaili pitkin hänen kaulaansa — hän kastui vaatteitten alta niin epämiellyttävästi.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, sen hän huomasi — oli jo päivällisaika mennyt, ja oli tullut mitä ihanin ja kirkkain talvipäivä, kirkon ympärillä seisovien puitten latvat loistivat taivaan sineä vastaan niinkuin keväällä, mutta valo teki hänen silmilleen pahaa.
Hän saapui mäellä erääseen pihaan ja meni taloon. Se oli miehiä täpötäynnä, mutta hän ei tuntenut ainoatakaan. Moni puhui hänelle nähtyään hänen runnellut kasvonsa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan. He työntyivät lähemmä toisiaan, niin että hän mahtui lattialle penkin viereen, ja joku penkillä istuja painoi hänen päänsä syliinsä, silloin väsymys sai hänessä vallan. Hän ei oikeastaan nukkunut, sillä tuskat päässä yhä lisääntyivät, tuntuivat tunkeutuvan ihan pääkallon sisään, ja hänestä tuntui, että hän kangistui vilusta vaipuessaan jonkinlaiseen horrokseen —