Kerran hänet herätettiin siitä — lihavanlainen, vanhempi nainen tarttui häneen. Keskenkasvuinen tyttö seisoi vieressä, silmät totisina ja tuijottavina, ja piteli höyryävää astiaa, ja nainen kastoi siihen pyyhinliinaa, joka oli käyttämisestä vaaleanruskea, sekä pyyhki verta pois hänen kasvoistaan ja kaulastaan lämpimällä vedellä. Hänen päänsä oli pyörällä ja hän oli kärsimätön sekä väsymyksestä että tuskista ja niin hänen täytyi antaa auttaa itseään penkille istumaan — hän tuijotti koko ajan lieden loimuun, sillä häntä vilutti nyt kovasti. Nainen ja eräs mies vetivät hänen päästään hirvennahkapanssarin ja irroittivat takin ja paidan jotka olivat tarttuneet ihoon kiinni; hän oli alastomana vyötäisiin asti ja häntä paleli kovasti toisten pestessä häntä ja hoidellessa haavaa, joka ulottui vasempaan nänniin asti sitten he pukivat hänet jälleen likomärkiin vaatteisiin.
Hän horjui noustessaan, aikoi mennä lähelle tulta lämmittelemään, mutta eräs nainen, joka muistutti Torhildia, otti häntä kainaloista ja talutti hänet permannolle tehtyyn vuoteeseen. Päästyään alas hänestä tuntui hyvin suloiselta saada oikaista jäsenensä ja nojata selkäänsä ja niskaansa suuria heinäsäkkejä vasten — Torhildin näköinen pani hänen peitteekseen nahan ja antoi hänelle lämmintä juomaa, mutta hän ei saanut suuhunsa paljonkaan ja nieleminen oli kovin vaikeata. Mutta pian nahan lämpö alkoi vaikuttaa, vielä lisäksi häntä lämmitti vieressä makaava suuri, mustapartainen mies, ja lämpö tuotti suurta lievitystä, vaikka pää olikin tuskasta halkeamaisillaan.
Vähän ajan kuluttua joku hänet herätti taas horroksestaan ja tahtoi ulos. Hän seurasi. Ulkona oli nyt melkein pimeää, etelässä oli viheriänkeltainen valaistus; pakkasiltana loistivat suuret, valkeat tähdet. Kirkon luona paloi suuria, punaisia nuotioita, joiden ympärillä liikuskeli mustia ihmisiä tallit ja kirkkovaja oli ihmisiä täynnä. Kirkon pääovi oli selko selällään, ja hän näki kuorissa palavan suuren kynttilä-joukon, laulun sävelet tulvivat ulos, hänen saattajansa kuljettaessa häntä eteenpäin jotakin taloa kohti. —
Hän joutui pirttiin, siellä oli paljon kansaa koolla — hän tunsi Ivar
Joninpojan ja pari kotipuolen miestä. Penkin luona puuhaili joku pesten
sillä makaavaa alastonta ruumista. Olav astui lähemmä ja tunsi sira
Hallbjørnin.
Tämä makasi selällään pitkänä ja valkoisena, kädet riippuivat alas lattiaan kämmenet ylöspäin. Toinen käsi oli poikki, niin että luitten päät pistivät näkyviin kyynärpään yläpuolelta. He pesivät juuri verta pois hänen punaisesta, harmaasuortuvaisesta tukastaan ja kuului murtuneitten luitten ritinä pääkoppa oli isketty sisään vasemman ohimon kohdalta. Penkin vieressä oli soikossa höyryävää, punaista vettä.
Ivar Joninpoika tuli Olavin luo. Hän kertoi kuiskaten, että he olivat löytäneet papin ruumiin ohdakepensaikosta kaukana aivan siellä asti, missä ruotsalaisten heittovehkeet olivat olleet — puolialastonna ja ryöstettynä: hänen aseensa olivat poissa, samoin sinettisormus ja kullattu Agnus dei, jonka Olav muisti aina olleen sira Hallbjørnin kaulassa.
Hänen veljensä, ritari Finn Erlinginpoika, oli niiden joukossa, jotka ruotsalaiset olivat ottaneet vangikseen, mutta pojat Einride ja Erling olivat täällä, Ivar selitti. Olav katsoi kahteen hoikkaan, punatukkaiseen, setänsä ruumiin vieressä seisovaan nuorukaiseen, ja hän nyökkäsi ymmärtäneensä; Ivar jatkoi vielä — talonpoikais-armeijassa oli ollut lidungilaisia, ringerikiläisiä ja Modheimin pitäjäläisiä, sekä pieni joukko Valdresista Finn-herran johdon alaisena.
Kuolleen kasvot olivat harmaat ja rauhalliset kuin kivikuvan. Ympärillä seisovat miehet pohtivat, mikä arpi mahtoi hänen ruumiissaan olla: vasemmassa olkapäässä ja olkavarressa oli kuin nahka olisi ollut nyletty ja vasemmassa rintalihaksessa oli neljä pientä, syvää kuoppaa — niistä läksi hopeanvalkoisia arpiviiruja alas vatsan poikki. Mutta ne olivat jo niin vanhoja, ettei ollut helppo sanoa, minkä pedon kanssa hän oli ollut ottelussa.
Olav polvistui muutamien muiden kanssa, mutta haavaa ja koko päätä särki niin, ettei hän voinut rukoilla mitään. Hänen noustuaan oli ruumis jo puettu ja nostettu paareille. Sira Hallbjørn lepäsi siinä pappina, valkoisessa messupaidassa ja vanhassa messukasukassa, jaloissa sandaalit ja tinakalkki ristiin asetettujen käsien välissä: Akerinkirkon papit olivat hankkineet mitä kuolleelle veljelle tarvittiin.
Olav seurasi paaria kannettaessa kirkkoon; siellä oli kuorissa monta muutakin ruumista. Mutta hän ei jaksanut jäädä kuuntelemaan vigiliaa. Sama mies, joka oli saattanut hänet ruumishuoneeseen, tarttui hänen kainaloonsa ja vei hänet takaisin siihen taloon, jossa häntä oli hoidettu; se oli Vähä-Aker, sanoi toinen.