* * * * *
Ruumiillinen tuska oli Olav Auduninpojalle uusi kokemus. Kirveleviä ja kuumeisia haavoja ja naarmuja hän oli saanut monta kertaa, mutta hän ei ollut niitä koskaan pitänyt minään — lihashaavoja vain, jotka paranivat pian ja hyvin.
Mutta tämä kasvohaava oli kerrassaan tuskastuttavan kipeä; päässä jyski ja särki, ja leukaluuta ja poskihampaan juurta kolotti vallan sietämättömästi. Mutta pahinta oli inhoittava tunne — suun täytti lakkaamatta haavan ja visvan ellottava maku.
Hänellä oli tuon tuostakin kova kuume, ja silloin hänestä tuntui kuin hänen vuodettaan nostettaisiin yhä ylemmä ja hänen ruumiinsa oli litteä kuin tyhjä säkki, samalla kun hänen päänsä sisällä ollut pyöreä ja raskas kieri hänen ylitseen, ja hänen silmiensä ohi vieri näkyjä — olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä eikä eläimiä, kasvoja, joita hän oli ennen nähnyt tietämättä ketä ne olivat — etenkin eräs jalaton kerjäläinen kulki vinhaa vauhtia lautapalat käsien ja polvien alla; se näky kiusasi häntä enin.
Hän näki eräänä yönä Ingunnin — tämä seisoi seinässä vuoteen jalkopään yläpuolella kumartuneena hänen puoleensa, niin että kullanruskea tukka kietoutui hänen kaitojen, paljaitten käsivarsiensa ympäri ja valui eteenpäin vaipan tavoin. Tuskin hänellä oli yllään muuta kuin paita, jonka yliseen oli ommeltu pieniä vihreitä kukkia, niin että kaikki ne kirjavat pisteet vilisivät hänen silmissään. Olav kohotti käsiään kieltäen häntä astumasta lähemmä, juuri niinä päivinä haava oli hyvin paha ja pahanhajuinen, mutta Ingunn painui hänen ylitseen kuten lämmin ja suloinen laine, Olav sai ikäänkuin häneltä ylitsevuotavasti hyvyyttä — sitten hän menetti tajunsa, vaipui täyteen tiedottomuuteen.
Seuraavana päivänä hän sylki suustaan suuren joukon hyyhmää ja luusiruja, jotka olivat irroittuneet leukaluusta; häntä hoitava vaimo pesi haavan kokolailla puhtaaksi, ja hänen oli parempi olla. Hän oli raukea ja häntä vilutti, ja kun hän voi maata ainoastaan vasemmalla kyljellään, tuntui kuin kaikki luut tunkeutuisivat pois, ruumis oli niin hellänä. Hän oli myös nälkään nääntymäisillään — hän ei ollut saanut oikeastaan niellyksi mitään, mitä hänelle tuotiin juotavaksi.
Yksi ja toinen hänen aseveikoistaan oli käynyt melkein joka päivä häntä katsomassa, mutta hän ei ollut jaksanut kuunnella oikeastaan mitään heidän puheistaan. Mutta tänä aamuna tuli Ivar Joninpoika itse ja joku muukin: heidän oli vaikea peittää ylpeyttään. Herttua oli jättänyt Oslon aamun koitteessa; hän oli menettänyt halun koetella hampaitaan vielä kerran Akerinlinnan muureilla, hän oli itsekin sairas, ja kun vielä talonpoikia oli kolmetuhatta miestä tunturin takana — ja Munan Baardinpoika oli saanut lisäapua ja oli kuuleman mukaan pannut linnan erinomaiseen puolustuskuntoon.
Herttua ei ollut oikeastaan menettänyt kuin noin puolisen sataa miestä Frysjun sillan taistelussa; talonpoikia kaatui parisataa, ja usea oli saanut suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta herttuan mielestä siinäkin oli jo yllin kyllin; hän ei ollut odottanut oikeastaan mitään vastarintaa, päinvastoin luullut suurimman osan norjalaista ylimystöä olevan kuningas Haakoniin tyytymättömiä ja siten yhtyvän häneen.
Olav makasi ja tunsi, ystäviensä mentyä, miten hänessä virtaili ja levisi kautta koko hänen olentonsa se salainen varmuus ja ilo, joka oli ollut kätkössä syvällä hänen sielussaan näinä pitkinä päivinä, ruumiin ollessa tuskan, likaisen verihyyhmän ja kuumeen tyyssijana. Tämä ilo oli kuitenkin asustanut hänessä koko ajan, kuten ränstyneen talon liedessä hiillos. Mikään kipu ei voisi ryöstää häneltä iloa siitä, että on saanut lähteä työhön ja taisteluun kotiseudun ja isänmaan puolesta siihen tunkeutuvia vieraita vastaan. Vaikkei mitään olisikaan voitettu, ei sekään voisi vaimentaa iloa siitä, että oli noustu vastarintaan, hän ja kotipuolen talonpojat. Mutta nyt, kun se kaiken lisäksi oli hyödyttänyt, hän makasi täällä ja hänen mielestään hänen rääkätyt jäsenensä olivat kuin ohut, putoamaisillaan oleva haavarupi uuden, vasta paranneen ihon päällä.
Hän oli niin sydämellisen iloinen, ettei hän ollut sellainen ollut muuta kuin nuoruudessaan. Kotona ollessaan monien vuosien kuluessa, jolloin elämä näytti muodostuneen hänelle sellaiseksi, ettei hänellä muitten ihmisten silmissä voinut olla mitään valittamisen aihetta — eikö hänellä ollut sekä varallisuutta, terveyttä että rauhaa silloin hänestä tuntui kuin käärmeet olisivat nakerrelleet hänen sydämessään, kuten kotona kammarin ovessa olevassa Gunnarin vertauskuvassa. Hän oli taistellut sielussaan toivotonta taistelua, kauhean hädän vallassa, voimia vastaan, jotka eivät olleet lihaa ja verta.