Hän käsitti nyt, ettei hänen kärsimyksensä vienyt häneltä hänen elämänsä onnea — mies voi olla onnellisempi kärsiessään kuin hyviä päiviä nauttiessaan. Ja sellaiset kärsimykset, jotka jotain hyödyttävät, ovat keihäänkärkien kaltaiset, jotka kannattavat kansan kunnioittamaa, kilvellä istuvaa nuorta kuninkaan poikaa.
* * * * *
Jonkin päivän kuluttua saapui Claus Wiephart reki mukanaan — hän tahtoi, että Olav Auduninpoika muuttaisi hänen luokseen ja alistuisi hänen hoitoonsa. Olav myöntyi siihen — eihän hän voisi jäädä tänne Vähä-Ankeriinkaan makaamaan. Claus kiusasi ja rääkkäsi häntä kovin ensi aikoina, kiskoi hampaanjäännöksen pois, nyppi irti kaikki luunsirut, leikkeli ja poltti haavaa. Olav kesti kaiken kärsivällisesti, mikään ei voinut vähentää häneltä hiljaista iloa siitä, että oli taisteltu ja nähty sen hyödyttävän. Ei edes ajatus siitä, että Claus kyllä pitäisi huolen maksun ottamisesta hoidostaan, eikä sekään, mitä hän kuuli ruotsalaisten hävityksistä ennen heidän maasta lähtöään. Hän ei tiennyt mitään Hestvikenin kuulumisista — oliko talo poltettu — mutta se ei koskenut häneen vähääkään. Jos hänellä olisi ollut naisia ja lapsia kotona, olisi asian laita ollut toinen.
Ruoho oli jo pitkä Claus Wiephartin pihassa, ja lehtipuissa oli suuret, kellertävät nuput Olavin vihdoin viimein valmistuessa kotimatkalle. Haava oli jo melkein terve ja poski parantunut päältäpäin. Päivää ennen lähtöään hän pyysi Claun jalkavaimoa lainaamaan peiliään. Hän istui se kädessään pitkän aikaa, hengitti sen kirkkaaseen metallilevyyn, kirkasti sen ja katseli jälleen kasvojaan.
Hänen vaalea tukkansa oli nyt harmaantunut kauttaaltaan ja muodosteli heikkoja laineita ilman kiharoita, ja nelikulmaiset, puhdaspiirteiset kasvot olivat tulleet ryppyisiksi ja kuihtuneiksi. Oikea sivu oli runneltu, poski kuopallaan, niin että kasvot näyttivät vinoilta, ja suuri, punainen arpi oli ruma, se veti suutakin hiukan toiselle sivulle.
Olav oli aina tavallaan tiennyt olevansa harvinaisen kaunis mies. Ei niin, että hän olisi siitä ollut turhamainen, ja nuoruudessa häntä oli kiusannut, kun siitä puhuttiin tai kun naiset osoittivat viihtyvänsä hänen kanssaan, koska hän oli niin vaalea ja kaunis. Hän oli pitänyt ruumiillista kauneuttaan jollain käsittämättömällä tavalla osana niistä lihan ja veren kahleista, jotka sitoivat hänet Ingunniin — koska hän ei ollut vielä täysikasvuinenkaan antautuessaan puolisolleen Mutta hänen itsetietoisuutensa osana oli ollut se, että hän oli kerta kaikkiaan kaunis — pikemminkin pieni kuin suuri, mutta voimakas ja hyvin muodostunut, ilman pienintäkään sairasta kohtaa koko kiinteässä, sirojäsenisessä ruumiissaan, hän oli valkoihoinen ja vaalea hiuksista, ihosta ja silmistä lähtien, kuten koko se sukukin, josta hän oli lähtöisin.
Oli jollain lailla nöyryyttävää, kun se nyt oli mennyttä — mutta hän otti senkin tyynesti, ikäänkuin selviönä, että hän on nyt vanha. Häneltä ei puuttunutkaan paljon puolesta vuosisadasta, niin että hän sai tyytyä siihen.
Ja niin hän palasi kotiin Hestvikeniin eräänä kauniina kevätpäivänä nurmikoitten vihertäessä ja lehtien puhjetessa lehtojen puihin. Rakennukset olivat paikoillaan, mutta ne olivat tyhjinä — ruotsalaiset olivat hävittäneet ja ryöstäneet kaikki, mitä irti olivat saaneet. Navetassa oli lehmä ja hieho, jotka Märtta-rouva oli ostanut Torhild Bjørnintyttäreltä hakiessaan kotiin tyttäret ja neidot.
Mutta Märtta Birgerintytär oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, ja Olav oli yhtä tyyni kuin rouvakin, ja he istuivat iltasin jutellen, mutta Olav puhui hyvin vähän; sillä hän puhui hieman epäselvästi suussa olevan haavan vuota ja häntä hävetti sen vuoksi puhua. Hän oli iloinen siitä, että lapset oli jo haettu — Torhild Bjørnintytär oli ainoa, jonka hän ei kernaasti halunnut nähdä itseään näin rumana.