I.
Olav Auduninpoika meni eräänä myöhäissyksyn päivänä ranta-aittojensa luo katsomaan, olivatko ne kaikki kiinni ja lukossa. Päivällä oli tuullut kovin, oli nousuveden aika ja yöksi tuuli yhä yltyi. Sillalle tultuaan hän huomasi pienen purjeveneen laskeneen tuulen suojaan. Veneessä oli yksi ainoa mies, ja Olav läksi katsomaan olisiko vieras avun tarpeessa.
»Minulla oli nyt onni myötä», virkkoi vastatullut ravistaessaan vettä vaatteistaan Olavin otettua hänen aseensa ja pyyhittyä niistä enimmät vedet pois. »Minun piti puhua kanssasi kahden kesken, Olav, mitä pikemmin, sitä parempi, ja nyt sinä tulet itse minua vastaan.»
Hän puhui niinkuin he olisivat vanhoja tuttuja, ja Olav arveli nähneensä tämän nuorukaisen ennen, vaikkei jaksanut muistaa, kuka hän oli — kasvot olivat kauniit, piirteet selvät, suu hieno ja kapea; niitä pilasi jonkin verran vaaleansinisten silmien ulkonevaisuus, mutta hän oli joka tapauksessa hauskan näköinen. Hiukset olivat takertuneet kiinni otsaan vahatun liinahatun alla, josta vesi juoksi virtanaan, mutta ne näkyivät olevan punertavat. Vieras oli pitkä ja soreavartinen.
Olav vei miehen kanssaan erääseen aittaan kehoittaen häntä sanomaan asiansa.
»No, minun on sanottava asia niinkuin se on, isäntä, olen joutunut vastaamaan erään miehen hengestä, eikä asiaa ole vielä sovittu — se voi viedä aikaa. Enkä minä keksinyt sen parempaa neuvoa kuin tulla sinun luoksesi: tiedän sinut sellaiseksi mieheksi, ettet kieltäydy piilottamasta minua sillä aikaa, kun omaiseni järjestävät asian puolestani.»
Olav vaikeni. Viime vuosina oli käynyt yhä vaikeammaksi piilottaa lainsuojattomia maan rauhoituttua ja kuningas Haakonin pitäessä lujemmin laista kiinni. Mutta eihän hän voinut lähettää nuorukaista luotaankaan — aallot kävivät lahdella yhä valkoisemmiksi, ja yö läheni.
»Missä se tapahtui?» hän kysyi. »Ja kenet sinä tapoit?»
»Se tapahtui kotona, ja mies oli Hallvard Bratte, nimismiehen sisarenpoika.»
»Vai kotona — missä se on?» Olav kysäisi vähän tuskastuneena.