»Minä ymmärrän — sinä et näykään tuntevan minua», sanoi nuorukainen näyttäen pahastuneen. »Vaikka minä seurasin sinua uskollisena toverinasi taistelussa sekä Skeidin kirkon luona että Frysjun sillalla —.»
»Niin, niin, nythän minä muistankin, missä sinut olen nähnyt ennen — Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista. Sinä olet kasvanut siitä ajasta paljon, Aslak, siitähän on kohta neljä vuotta.»
Aslak jutteli yhä. Asian laita oli sellainen, että hänen isänsä oli ottanut kesälaitumelleen muutamia Signe-rouvan, Hallvard Bratten sisaren lehmiä, ja kaksi näistä karhu oli kaatanut. Kun laaksolaiset palasivat Hamariin hänen karjansa kanssa, oli hän ollut aivan suunniltaan, ja niin oli tullut sana sanasta. Hallvard, rouvan veli, joka oli myös olin läsnä, oli tullut sanoneeksi jotakin Yttre Dalin Gunnarista, jota Aslak ei voinut istua rauhallisena kuuntelemassa. Hän oli lähtenyt murhan tehtyään liikkeelle, ratsastanut etelään päin ja vasta valkoisten veljesten luostarissa Tunsbergissa pyytänyt suojaa. Mutta sinne tultuaan hän oli saanut kuulla sukulaisensa priori Sigurdin kuolleen äskettäin, ja hän huomasi heti, etteivät munkit häntä mielellään pitäisi luonaan: heidän oli ollut luovuttava vaatimuksestaan saada Tunsbergin veljeskunnan luostarille sama turvapaikkaoikeus, joka oli Mariskogin luostarilla. Apotti kehoitti häntä menemään Mariskogiin — mutta siellä oli jo kovin moni kuningas Haakonin vihollinen saanut suojapaikan, ja Aslak oli huomannut munkkien olevan levottomia, sillä kuningas Haakon katseli karsain silmin tätä turvapaikka oikeutta nauttivaa luostaria. Ei, Aslakilla ei ollut halua matkustaa sinne. »Ja silloin sinä johduit mieleeni, Olav. Minä tiedän sinut rohkeaksi mieheksi ja tiedän sinun tekevän niinkuin parhaaksi näet. Sinä olet itse nuoruudessasi kuljeskellut lainsuojatonna — ja niin minä ajattelin, ettet sinä kieltäisi apuasi minulta.»
Olavilla ei ollut entistä suurempaa halua kätkeä murhamiestä kuultuaan kaiken tämän — ja että poika oli ylämaalainen, joka näytti tietävän Olavin nuoruudesta enemmän kuin Olav halusikaan; miten paljon hän tiesi, se ei käynyt selville. Hän oli muuten luullut ihmisten siellä pohjoisessa unohtaneen sekä hänet että hänen asiansa jo kauan sitten; hänen niillä seuduilla käynnistään oli kulunut jo niin monta vuotta. Eirik oli ollut siellä vähän aikaa kaksi vuotta sitten ja oleskellut Bergissä Steinfinn Haakoninpojan luona. Olav ei ollut ihastunut siitä kuullessaan eikä erikoisesti pahastunut, saatuaan tietää serkusten riitaantuneen jokin kuukausi sen jälkeen, niin ettei Eirik ollut jäänyt sen pitemmäksi aikaa Ylämaihin. — Mutta hän ei sentään voinut kieltäytyä ottamasta Aslak Gunnarinpoikaa luokseen.
Ja niin hän sanoi, että he menisivät yhdessä taloon; Aslak tarvitsi varmaankin sisäänsä lämmintä ja ylleen kuivia vaatteita.
Olipa sentään onni onnettomuudessa, hän ajatteli heidän astellessaan mäkeä ylös, Olav kantaen Aslakin matkatavaroita — ettei koko talossa ollut ketään, joka olisi urkkinut, kuka vieras on. Märtta-rouvan kuoltua keväällä Bothild Asgerintytär ja Cecilia hoitivat nyt hänen talouttaan ja molemmat neitoset olivat siksi hyvin kasvatettuja, etteivät he milloinkaan suotta puhutelleet isäänsä, jollei heiltä kysytty.
Aslak Gunnarinpoika asettui Hestvikeniin kaikessa rauhassa. Olavin tarkoitus ei suinkaan ollut, että hän jäisi sinne, mutta hän ei saanut sanotuksi mitään, ja kevään tultua Aslak oli yhä siellä ja käyttäytyi kaikessa kuin talonväkeen kuuluva. Häntä kutsuttiin Jon Torenpojaksi, — nimi oli Olavin keksintöä, eikä siitä kukaan voisi arvata, ken hän oli.
Olavin täytyi sitäpaitsi tunnustaa, että Aslak eli Jon oli mitä miellyttävin ihminen ja pystyvä hyödylliseen toimeen. Hän oli vahva ja ahkera sekä erittäin kätevä—oiva sekä puu- että rautaseppä, ja hän keksi aina jotakin näpertelyä. Olav oli itse ollut vain kohtalainen käsistään — hän pystyi kyllä selviämään kaikista kotiaskareista, mutta hän ei kyennyt mihinkään sellaiseen, missä tarvittiin erikoista taitoa tai tarkkaa silmää ja näppäryyttä. Eikä hänellä senjälkeen, kuin hän menetti Bodvarin, sen rengin, joka kaatui Frysjun sillan luona, ollut ketään sellaisiin hommiin kykenevää miestä. Ja lisäksi Aslak oli aina iloinen ja hyvätuulinen; hänellä oli kaunis lauluääni, ja hän osasi myös viheltää niin hienosti ja puhtaasti, että oli vallan nautinto kuunnella — hän vihelteli melkein aina työtä tehdessään. Hän osasi lukeakin vähän, niin että Olav antoi hänen katsella muutamia omaisuuttaan ja oikeuksiaan koskevia kirjeitä — oli seikkoja, joista Olav ei ollut varma, muistiko hän ne oikein tarkkaan.
Aslak oli sitäpaitsi olennoltaan rauhallinen, niin ettei hän joutunut särkemään Hestvikenissä vallitsevaa hillittyä sävyä.
Talossa elettiin hiljaista elämää. Ihmiset eivät puhuneet paljon toisilleen, ja kaikki puhelivat hiljaa: isännän vaiteliaisuus vaikutti koko huonekuntaan, joka oli elänyt niin kauan hänen parissaan — palkolliset olivat melkein samat kuin ennen. Lahden rannalle tuntui sentään tulleen ikäänkuin raikkaampi tuulahdus Märtta Birgerintyttären terävän äänen vaiettua ja hänen suljettuaan tarkat silmänsä. Molemmat nuoret kasvinsisaret, jotka nyt jakoivat keskenään emännyyden, olivat hiljaisimpia ja kohteliaimpia neitosia, mitä tavata saattaa — mutta heitä seurasi sentään heidän nuoruutensa loisto ja riemu, he olivat niin kauniita ja kaikki pitivät heistä.