Bothild Asgerintytär oli nyt kahdeksannellatoista, reipas ja tanakka ikäisekseen, mutta terveydeltään heikko, kotona iloinen, mutta vieraitten parissa arka ja ujo.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt luulla Cecilia Olavintytärtä ujoksi tai araksi, vaikka hän ihmisten joukossa olikin hyvin sulkeutunut: hän katsoi kaikkia suoraan silmiin kirkkaine ja kylmine, vaaleanharmaine silmineen. Olavin nuori tytär oli yhtä harvasanainen kuin isänsäkin, ja hän oli yhtä vaalea kuin tämä oli ollut nuoruudessaan. Kiiltävä, pellavankeltainen tukka, kun se pyhäpäivin oli valtoimenaan, lankesi kauniina kiharoina tytön pään ympärillä; hänen ihonsa oli niin valkoinen kuin pähkinän sydän ja se näytti niin tiiviiltä ja lujalta kuin aurinko ja tuuli eivät pääsisi siihen käsiksi, ja nuoret, täyteläiset huulet olivat niin hohtavan punaiset kuin vaaleat ruusun marjat. Hän oli lyhyt viidentoistavuotiaaksi ja leveähkö, mutta pyöreä ja sopusuhtainen, kädet ja jalat pienet, mutta ote oli varma ja jalka näppärä. Cecilia Olavintytär hymyili harvoin, ja vielä harvemmin hän nauroi, mutta sen sijaan ei kukaan ollut kuullut hänen itkevän. Hän oli hyvä omaisilleen ja avulias köyhiä ja sairaita kohtaan, mutta muuten olennoltaan juro ja vähäpuheinen. Kasvinsisaret olivat aina hyviä ystäviä, tulivat hyvin toimeen ja näyttivät rakastavan toisiaan sydämellisesti.

* * * * *

Hestvikenin neitoset olivat läsnä vain vuosittaisissa Olavin seurustelupiirin kesteissä, mutta heitä ei nähty milloinkaan sellaisissa tilaisuuksissa, joissa nuorisolla oli tapana kokoontua. Mutta he kävivät kirkossa joka messupäivä mikäli ilma suinkin salli. He olivat silloin niin hyvin pukeutuneita ja koristuksissaan, ettei kellään muilla naisilla ollut sen parempia vaatteita eikä raskaampia hopeavöitä ja solkia kuin Olavin neitosilla — sillä nimellä heitä kutsuttiin. He ratsastivat toinen toisella, toinen toisella puolella isää, hyvillä, hyvin hoidetuilla hevosilla, joiden harjat olivat vastaleikatut.

Olavin sydämen täytti hiljainen, sydämellinen ilo kulkiessaan tyttärineen kirkon läpi. Ostoverasta tehdyt, värilliset vaipat laahasivat maata, ohuitten kirkkohuntujen alta välkkyi hajallaan oleva tukka, Bothildin sileä, kuparinvärinen ja Cecilian silkkipörrö vaaleana kuin hopea. Olav seisoi messussa eikä katsonut kertaakaan heihin päin naisten puolelle, ja kuitenkin tuntui siltä kuin hänen kaikki ajatuksensa olisivat sen ainoan ympärillä, että he ovat siellä olemassa.

Hän ei ajatellut enää milloinkaan itseään eikä omia asioitaan — hän oli nyt mielestään vanha mies, oli jo valinnut oman osansa elämässä. Mutta juuri sen vuoksi tuntuikin kuin kaikki, mitä hän vielä toimi ja puuhasi, siihen asti, kunnes ilta hänet saavuttaa, koskisi yhtä ainoaa päämäärä — näiden kahden nuoren suojelemista. Hän ei ajatellut sen erikoisemmin, minkälaiseksi heidän tulevaisuutensa muodostuisi — se kyllä muodostuisi parhaan mukaan: hän naittaisi heidät aikanaan, ja se mies olisi hyvin merkillinen, joka ei kantaisi tällaisia aarteita ojennetuin käsin läpi elämän, kun kerran olisi niin onnellinen, että saisi heidät. Mutta hänellähän olisi vielä yllin kyllin aikaa ajatella näitä asioita — hehän olivat vielä molemmat niin kovin nuoria.

— Eirik oli olemassa. Mutta tuntui kuin Eirikin olemus olisi haihtunut Olavilta olemattomiin; hän ajatteli häntä harvoin. Hän ei ollut nähnyt häntä Oslossa tapaamisen jälkeen. Olav ei ollut kotona Eirikin kerran sen jälkeen siellä käydessä — siitä tulee nyt kesällä neljä vuotta, silloin isä oli ollut Ivar Joninpojan kanssa sillä sotaretkellä Ruotsissa, jossa tämä urhoollinen nuori herra oli kaatunut. Ja Olavin oli vähitellen vallannut jonkinlainen varmuus siitä, ettei Eirik tulisi milloinkaan hänen jälkeensä Hestvikenin isännäksi — siitä synnistä Jumala oli hänet vapauttanut; vanhaa taloa ei saisi väärä perillinen. Itse Jumala suojaisi Cecilian oikeuksia.

* * * * *

Oli aikaisen alkukesän aamu. Olav meni erään renkinsä kanssa sillan luo rantaan puuhailemaan ripustettavien pyydysten kanssa. Oli mitä kaunein ilma — auringonpaiste lepäsi meren pinnalla suurina, valkoisina läikkinä; nurmikot ja pellot pitkin vuonon varsia loistivat vaaleanvihreinä ja lepikoitten lehdet olivat jo alkaneet tummeta kesän värisiksi, mutta havumetsissä oli jo pitkät, tuoreet kerkät.

Sillan vieressä, aurinkoisella kalliolla, Cecilia oli polvillaan, edessään läjä kiiltäviä, sätkytteleviä keittokaloja. Tytön vanha, punaisenruskea arkipuku hohti aamu-auringossa, niin että oli vallan kaunista katsella, paksut, vaaleat palmikot riippuivat hänen olkapäillään — erittäin pitkät ne eivät olleet, ja hänen tukkansa oli niin kihara, että palmikot kiertyivät sisään palmikoidun punaisen nauhan ympärillä. Puukko välähti hänen sitä nostaessaan ja koettaessaan sen terää sormellaan.