Aamun hiljaisuudessa kuului kesäisen herttaiselta, kun Aslakin siirteli tavaroitaan veneeseen: vesi loiskahteli ja läiskähteli hänen siinä liikkuessaan ja sovitellessaan paikoilleen kaikkea, mitä hänen oli määrä ottaa mukaansa — Olav oli lähettänyt hänet asialle eteläänpäin, Saltvikeniin.

»Jon», Cecilia virkkoi hiljaa. Mies kohotti päätään — Olav huomasi hänen nuorilla, raikkailla kasvoillaan hymyn karehtivan — tytön viittoessa hänelle puukollaan. Hän lipui veneineen pitkin laiturin laitaa kalliolla seisovan tytön luo.

Tyttö pyysi häntä teroittamaan puukkoaan. Cecilia istuutui hänen sitä tehdessään ja katseli, kädet helmassa, merelle. He eivät jutelleet keskenään, mikäli Olav näki — mutta työnsä tehtyään ja istuutuessaan veneeseen väikkyi Aslakin kasvoilla sama, lämmin hymy. Ja Cecilian palatessa työhönsä oli hänenkin vaaleilla piirteillään saman hymyn kajastus.

Hän alkoi perata kaloja. Soutaessaan kallion ohi Aslak pidätti airoaan ja tervehti tyttöä kädellään. Ja Cecilia kohotti häntä kohti hiukan toista kättään. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä, huulilla hymyn kare.

Olav tuijotti — kautta koko hänen olemuksensa kävi kumma värähdys.
Tässä tapahtui jotakin, josta hänellä ei ollut aavistustakaan —.

Cecilia laski valmiin kalan astiaan ja oikaisi hetkeksi selkänsä. Hän käänsi vaaleat, suloiset kasvonsa aurinkoon, istui silmät ummessa. Eikä Olav ollut ikinä nähnyt mitään sen hymyn veroista, joka nyt levisi lapsen pienille, totisille kasvoille; niistä näkyi salaisen, ihanan ilon säteily, eikä Olav ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista näkyä —

* * * * *

Olav koetti karkoittaa sitä mielestään. Hänen tyttärensä ei milloinkaan voisi kiinnittää huomiotaan mieheen, joka oli Hestvikenissä palvelijan asemassa. Eihän tyttö edes tiennyt, kuka tämä Jon Torenpoika oli.

Hän päätti kuitenkin päästä eroon Aslakista, mitä pikemmin, sitä parempi. Nuorukainen oli saanut turvaluvan jo talvella; Tunsbergin munkit olivat siitä toimittaneet hänelle tiedon. Niin ettei Olavilla ollut enää syytä pitää häntä luonaan kauemmin, kuin minkä hän itse tarvitsi Aslakia.

* * * * *