Huomatessaan, ettei isännän kanssa maksanut enää vaivaa siitä asiasta puhua, alkoi Jørund puhua muusta. Mutta kohta sen jälkeen Eirik virkkoi yht'äkkiä:
»Mitä se merkitsee, isä, mistä Una puhui, että Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista oli ollut täällä talvella — hän käytti toista nimeä, ja sinä piilottelit häntä, niin ettei nimismieskään tiennyt sinun pitävän luonasi lainsuojatonta.»
»Eikö hän tiennyt?» Olav kysyi vetäen suutaan hymyyn.
»Eipä kukaan voi sanoa sinun isäsi kätkeneen häntä erikoisemmin», sanoi vanha Tore hymyillen. »Reidulf ei pidä turhista puuhista. Ja sotatalven jälkeen hän varmaankin pelkää Olavin hänelle aikaansaattamaa touhua, niin ettei hän ainakaan mielellään tuota Olaville ikävyyksiä —»
»Oli joka tapauksessa epämiehekästä viskautua mokomassa asiassa vieraan niskoille», sanoi Eirik. »Mutta Yttre Dalin punapäät ovat sellaisia — ylpeitä köyhyydestään huolimatta, mutta apua he ovat valmiit ottamaan vastaan, mistä vain tarvittaessa saavat. Minä tapasin hänen veljensä silloin Ylämaissa ollessani, ja se mies oli koppava ja ikävä —.»
»Siinä ei Aslak muistuta häntä», sanoi eräs rengeistä innokkaasti. »Me pidimme hänestä kaikki —» Olav keskeytti, lähetti miehen hakemaan jotakin ja alkoi puhua Toran kanssa hevosesta, jonka harjan alle oli tullut ajoksia.
Olav käveli sillalle ennen maata menoaan. Sieltä ylös tullessaan hän näki Cecilian seisovan vartiovuorella. Isä meni sinne hänen luokseen:
»Sinä saat tulla nyt sisään, Cecilia — on jo myöhäistä.»
Tyttö kääntyi häneen päin. Kesäyön vaalean taivaan valossa isä huomasi tytön kasvojen olevan ikäänkuin lauenneet — lujilla piirteillä neuvottomuuden pehmeys. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, seurasi vain isää nöyrästi taloa kohti.
Seuraavana aamuna Cecilian kantaessa sisään ruokia. Olav sanoi tyttärelleen: