»Sinä tiedät, että jos sinua kerran haluttaa lähteä kuuntelemaan tanssilauluja, en minä tahdo sinua kieltää — nyt, kun voit mennä veljesi kanssa.»
Cecilia katsoi häneen vähän epävarmana.
»— mutta ehkeipä sinulla olekaan halua mennä sinne —?»
»Kyllä. Menisinhän minä mielelläni sinne kerran», sanoi Cecilia.
* * * * *
Uusikuu uiskenteli ohuena ja kesäisen kalpeana Hurheimslandin päällä punervanharmaassa ilmassa Olavin soutaessa Härän alla. Niemen kiviseinässä viipyi vielä päivänvalon kajastus. Olav souti hiljaisin aironvedoin illan rauhassa. Hän laski pieneen lahdelmaan, jossa oli hiekkapohja, veti veneen maihin ja läksi astumaan kalliossa olevaa metsäistä rotkoa myöten.
Hänellä oli jousi ja nuolia ja hän hiipi hiljaa. Mutta saavuttuaan kukkulalle, jossa metsä harvenee ja sammaleiset kalliopaadet viettävät Otersteiniä kohti, hän pysähtyi hetkiseksi, sitten hän jatkoi matkaa hongikossa pohjoista kohti. — Jonkin ajan kuluttua hän kuuli sinne ylös laulua ja tunsi savun hajua.
Saavuttuaan pienelle vuoren töyräälle hän näki nuotion syvällä alhaalla — lahden hiekkarannan vaalea kaari oli hänen allaan, ja kallioitten keskellä oli leikkipaikka kesäauringon vaaleaksi paahtamana. Suuren nuotion ympäri kiersi tanhuketju mustana tulta vasten; tanssijain askelet tömähtelivät kuivassa tanteressa ja laulu kaikui kauniisti illan hiljaisuudessa sinne ylös. Olav ei erottanut sanoja sillä hän ei osannut sitä laulua, mutta hän tunsi sävelen ja tiesi sen olevan Karlamagnuksen ja Rolandin laulun. Esilaulajalla oli tumma, lämmin ääni; Olav mietti, olisiko se Eirik — hän oli lapsena ollessaan laulellut aina. Sinne alas oli liian pitkä matka, jotta Olav olisi voinut tuntea pimeässä ketään tanssijaa. Piirin ulkopuolella istui joitakin lepäämässä.
Olav heittäytyi rouskuvalle valkosammalelle, joka oli vielä päivänpaisteesta lämmin. Leikkilaulut kaikuivat ylös hänen luokseen sekä poljenta laulun tahdissa:
Oli dam dam damdelideia dam-dam dam-delidei —