Hän kuuli aina välillä tulen räiskähtelyn ja syvällä alla jymähteli vuono nuoleskellen ympäröiviä tuntureita. Kuu oli laskenut aikoja sitten; kesäyö pimeni hänen ympärillään. Taivaalla oli aika monta tähteä — juhannuksesta olikin jo kulunut jokin aika. — Vihdoin mieskin nousi, otti jousen ja nuolet sekä läksi hiljalleen takaisin metsän kautta.
* * * * *
Hän makasi pimeässä kammiossaan torkahtaen ja kietoutuen epäselvien unikuvien verkkoon, mutta aina, kun hän oli nukahtamaisillaan, hän heräsi hätkähtäen. Mutta ei koskaan ollut mitään, hänellä oli vain sellainen tunne kuin ulkona olisi jotakin, joka herätti. Mutta takkahuoneessa ei ollut mitään ja siellä valkeni valkenemistaan — olivat unohtaneet sulkea räppänän.
Vihdoin viimein kuului heidän askeleitaan pihamaalla he hyvästelivät toisia nuoria, jotka jatkoivat matkaa kylään. Sitten hänen joukkonsa tuli sisään. Olav kuuli kammiostaan heidän juttelevan, haukottelevan ja miesten riisuvan jalkineitaan. Cecilia seisoi vielä siellä, hän naurahti jonkin kerran.
»Nyt on jo aamu», isä kuuli hänen sanovan. »Kolmen tunnin kuluttua on meidän jo ratsastettava kirkkoon. Minäpä en taidakaan nousta ylisille — käyn vain täällä alhaalla pitkälleni.»
Eteläpuolen vuode natisi vähän hänen siihen noustessa, sitten natisi toinen vuode miesten alla. He juttelivat maatessaan toisilleen — Cecilian ääni tuli uniseksi, sitten hän lakkasi vastailemasta, ja hetken kuluttua joku miehistä alkoi kuorsata.
Olav nousi ylös vähän ajan kuluttua; hän aikoi mennä tupaan sulkemaan räppänää. Pohjoisessa vuoteessa hän näki nuorten miesten päät; he olivat vetäytyneet peiton alle käppyrään.
Cecilia nukkui toisessa vuoteessa; hän makasi selkoselällään, hienot, kukankalpeat kasvot hohtivat kiharaisen tukan keskellä. Olav muisti hänen äitinsä maanneen samalla lailla samassa vuoteessa vuoden toisensa jälkeen vyötäisiinsä asti hervottomana, hitaasti kuihtuen kuoliaaksi.
Mutta nukkuva lapsi loisti terveyttä; hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta ne olivat pyöreät ja raikkaat kuin helmet; hän oli vähän nyrpeän ja itsepäisen näköinen vieläpä siinä maatessaankin, ja vaaleat, pitkät silmäripset varjostivat pyöreitä poskia. Lyhyt, suora nenä ja leuan leveä kaari kertoivat jäykkäniskaisuudesta tai lujuudesta hän oli vielä liian nuori, niin ettei voinut sanoa, kumpaako se oli.
Hänen toinen kätensä riippui vuoteenlaidan yli — se näytti epämukavalta. Olav tarttui varovasti tyttärensä käteen, nosti sen rinnalle. Hänen rintansa kohosivat kauniina ja lujina punaisen villahameen alla, niin että halkeama oli levällään ja siitä näkyi hänellä olevan ommeltu rintaliina nauhoilla kiinnitettyjen hopeasolmujen alla. Hihoistakin tämä puku oli käynyt hänelle liian pieneksi — rannetta pisti pitkältä näkyviin.