Olav seisoi tytärtään katsellen, kunnes huomasi hytisevänsä vilusta pelkkä nuttu harteillaan. Hän kumartui tehden ristinmerkin tytön ylitse. Sitten hän otti pienet, punaiset kengät; ne olivat märät ja siitä aivan tummat, ehkäpä kastuneet veneen pohjavedestä — isä asetti ne jäähtyneen kiukaan laidalle.

III.

Eirik ja Jørund kulkivat paljon ympäristössä, kyläilyllä ja kokouksissa, ja Cecilia oli usein heidän muassaan; Olav ei sanonut siitä mitään.

Ystävykset olivat kauniita miehiä, he olivat yhdessä kuljeskellessaan kaunis pari; heitä seurasi elämää ja iloa, ja heistä pidettiin. Ihmiset sanoivat tavatessaan Olavin, että hänellä oli kunniaa pojastaan.

Eirik oli venynyt aika pitkäksi lopetettuaan kasvunsa, hän oli pitkäjäseninen ja vankka, mutta hyvinmuodostunut, vyötäisiltään ja lanteiltaan hoikka, vaikka yläruumis näytti vähän leveältä ja raskaalta — hän oli niin hartiakas, että kulki hiukan kumarassa, ja ihmiset sanoivat häntä leikillään etukumaraksi — mutta hänen päänsä oli pieni.

Hänen ihonsa ja kasvonsa olivat tulleet hyvin tummiksi, kasvot olivat pitkät ja kaidat; kasvonpiirteet eivät olleet erittäin kauniit: nenä oli kyömy silmien välissä, siinä oli polvi alempana nenän varressa, suu oli suuri, ja yläleuka niin komollaan, että suuret, kirkkaat hampaat muistuttivat hevosen suuta; pitkä, sileä leuka ei ollut pyöreä. Mutta hän oli niin kaunissilmäinen, sanoivat ihmiset — Eirikin silmät olivat suuret, kellanruskeat ja näyttivät loistavan pohjiaan myöten. Ja sitten hän oli nuori — ja niin häntä sanottiinkin kauniiksi nuorukaiseksi, vaikkeivät kasvot olleetkaan niin kauniit, etteivät ne olisi voineet olla vieläkin kauniimmat.

Jørund Rypa oli sellainen, jota ihmiset tavallisesti sanovat kauniiksi, pitkä ja sorja, tukka sileä, keltainen, siniset silmät, kasvot punertavat, ja suuri, vähän terävähkö nenä raikas suu, huulet paksuhkot. Hän oli hiljainen ja sulkeutunut täällä näiden ihmisten parissa — Eirik oli paljon miellyttävämpi. Siten toinen näytti kauniilta vilkkaudessaan, ja toinen oli niin kaunis, ettei haitannut, vaikka hän olikin vähän kopea ja ylpeä.

Tämä Jørundin hillitty tapa sai Olavin pitämään hänestä niin kauan kuin hän oli vieraan kanssa yhdessä. Mutta kun hän ajatteli Jørund Rypaa silloin, kun hän ei ollut silmien nähtävänä, Olav tunsi syvää ja epäselvää vastenmielisyyttä pojan ystävää kohtaan.

Hän muisti ihmeen selvästi pienen, ruman piirteen tässä miehessä, jonka hän oli nähnyt hänessä jo poikana kerran muutamain puolikasvuisten poikain ollessa lumisotasilla tässä pihamaalla; Jørund oli silloin ollut Eirikille uskoton. Se oli kyllä pieni seikka näin muistettavaksi, lapsellinen kuje lastenleikissä, mutta se oli sillä kertaa niin järkyttänyt Olavia kuin hän olisi nähnyt pahinta petollisuutta, ja sen jättämä vaikutus oli jäänyt niin voimakkaasti mieleen, ettei Olav voinut ajatella Jørundia ilman vastenmielisyyttä.

Mutta Jørundin parissa ollessaan tämä vastenmielisyys hävisi melkein kokonaan — hän huomasi itsekin vääräksi syyttää tätä aikamiestä vanhasta lapsen kujeesta. Jørund käyttäytyi kohteliaasti ja kauniisti, oli tyyni käytökseltään, katsoi ihmisiä suoraan silmiin eikä lörpötellyt joutavia. Olav huomasi tekevänsä väärin ajatellessaan tässä nuoressa olevan jotakin vilpillistä, sillä Jørund Rypassa ei ollut mitään vilpillistä, ei hänen puheessaan enemmän kuin ilmeissään tai katseessaan.