Eirikin sydämen täytti kokonaan uusi, säihkyvä rakkaus sisareen. Oli aivan kuin koko lapsuusajan onneton rakkaus isään, hänen haikea, tulinen kiintymyksensä Hestvikeniin sulautuisi näitten suvipäivien auringontäyteiseen onneen; paha häipyi ja hyvä jäi jäljelle, sulautuen lämpimään ja kultaiseen iloon pikkusiskon vaaleasta kauneudesta ja ujosta tyttöydestä. Hän seurasi siskoaan kotona, hän tahtoi hänet mukaansa muualle mennessään, hän tuhlaili hänelle lahjoja — parhaat korunsa ja vaatteensa, jotka omisti, ja joista hän ei milloinkaan ollut aikonut luopua.
Hän iloitsi kaikesta ympärillään olevasta, perintömaahansa kuuluvasta — hän piti vieläkin enemmän kaikesta tästä, joka olisi aina hänen omansa, sillä hän muisti lapsuusaikansa pahat ajatukset, että kadottaisi kaiken tämän loppujen lopuksi. Se oli samanlaista kuin tämä kotivuo auringon paistaessa pitkän rajuilman jälkeen — maat ja talot eivät milloinkaan hohtaneet niin kauniisti kuin silloin.
Hän itse ojentautui ja nautti oman nuoruutensa loistosta. Hänen sisarensa oli tullut täysikasvuiseksi ja suloiseksi; hänen elämänilonsa oli löytänyt hänestä toverin. Hänen paras ystävänsä oli hänen luonaan, ja he kolme nauttivat yhdessä joka päivän riemuja.
Ja niin hän oli joutunut itsekin ajattelemaan sitä, josta Jørund puhui heidän eräänä iltana ollessaan vuonolla kalassa.
»Minä olen ajatellut, Eirik, emmekö me voisi sitoa ystävyyttämme lankouden siteillä —? Luuletko sinä Olavin suostuvan, jos kysyisin häneltä sisartasi?»
»Ymmärräthän sinä», Eirik vastasi iloisena, »että isän täytyy antaa sellaiselle tarjoukselle arvoa — enkä minä tiedä ketään muuta, jolle minä hänet mieluimmin soisin kuin sinulle, minä rakastan häntä siksi suuresti; enkä minä milloinkaan toivoisi häntä annettavan huonommalle miehelle kuin sinulle. Ja isä seuraa usein minun neuvoani -» Ja tuskin Eirik oli sen sanonut, kun hän jo itsekin siihen uskoi.
Eirik piti sen jälkeen ikäänkuin päätettynä asiana, että hänestä ja Jørundista tulisi langokset. Ja hän alkoi aivan vaistomaisesti katsella ystäväänsä toisin silmin.
Hän unohti ihan kokonaan, että vaikka hän olikin pitänyt Jørund Rypasta aivan siitä alkaen, jolloin oli lapsuudessaan tutustunut häneen, ei hän ollut koskaan oikein kokonaan pitänyt Jørundista, eikä hän ollut milloinkaan luottanut Jørundiin niin täydellisesti, ettei hän olisi ollut puolestaan varovainen — tarkaten, miten pitkälle tämä uskaltaisi häneen nähden. Eirik, joka oli monessa asiassa epävarma, tunsi vetovoimaa toiseen poikaan, joka oli niin järkähtämättömän varma. Mutta hän oli tiennyt koko ajan Jørundin olevan niin varman siksi, että hänellä oli mitä lujin tahto suojella nahkansa, maksoipa se toiselle mitä tahansa. Jørund Rypa ei vapisisi eikä räpäyttäisi silmäänsäkään, vaikka hänen olisikin käännettävä ystävälle selkänsä. Jørund ei ollut arka, eikä hän pelännyt sitäkään, mitä ihmiset hänestä sanoisivat.
Mutta juuri tämä, että Jørund piti itseään kaikkena kaikessa, oli kerrassaan häikäissyt Eirikin heidän poikana ollessaan. Ja Jørund Rypan ilmestyttyä Ragnvald Torvaldinpojan seurueeseen Eirik oli heti liittynyt häneen, vaatien oikeutta olla Jørundin paras ystävä lapsuusajoilta asti. Koko seurueessa ei ollut ainoatakaan, jonka läheiseksi ystäväksi hän olisi tullut, muita läheisemmäksi, vaikka hän oli tehnyt voitavansa miellyttääkseen tovereitaan — he pitivät hänestä kyllä — hän oli avulias, reipas, monin tavoin huimapää, joskin taas toisinaan omituisen ja odottamattoman saamaton. Mutta he nauroivat hänelle hiukkasen — hän ei epäillyt heitä, ja hänen kertoellessaan se kysyi tavallista enemmän tavallisen ihmisen herkkäuskoisuutta —.
Jørund tyytyi olemaan Eirikin parhaan ystävän kirjoissa, eikä Eirik helpottanut yhtään; hän oli saanut ajan mittaan kestää Jørundin puolesta yhtä ja toista. Mutta Jørund ei ollut tietävinäänkään Eirikin ottaessa syyn niskoilleen toisen kommelluksista, ja Eirikin nähdessä ystävän rehellisen, sinisilmäisen naaman hän arveli itsekin Jørundin olevan oikeassa — olisi kunnotonta ajatella toisin. Jørund oli niin hyväntahtoinen mielenlaadultaan, ääni lempeä, nauroi niin hyväntahtoisesti, Eirikin jutellessa hänelle tyhmyyksiä huvittaakseen häntä. — Hän oli monella tavalla välinpitämätön, niin että Eirikin mielestä se oli jo sopimatonta — sillä Eirik täytti huolellisesti tehtävänsä, vaikkei hänellä aina ollut kestävyyttä tehdä kaikkea hyvin, ja hän oli hyvin arka kuulemaan töistään alentavaa sanaa. Jørund piti omia puoliaan enemmän kuin mistä Eirik piti tai tahtoi myöntää hänen tekevän, Jørund puhui naisista raaemmin kuin mitä Eirik teki edes niistä keveistä naikkosista, joita kummempia hän ei ollut tuntenutkaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta Eirik piti Jørundista.