Sellaista asetoveruutta he olivat pitäneet jo vuosikausia. He olivat joskus olleet erossa, sillä Eirikillä oli tapana erota silloin tällöin ja etsiä uutta isäntää, mutta se päättyi aina siihen, että hän palasi takaisin Ragnvald-herran luo, ja Jørund oli siellä edelleen.
Ystävässä oli eräs seikka, johon hän ei voinut tottua, ja se oli Jørundin laulu. Jørund käyttäytyi leikissä kauniisti ja hänellä oli kova ääni — hänestä tuli siten esitanssija; siinä oli hänen kunnianhimonsa. Mutta hän ei laulanut puhtaasti. Eirikillä itsellään oli erittäin tarkka musiikkikorva, eikä hänen äänensä ollut niin kova kuin ystävän, vaan se oli lämmin ja pehmeä — ja kun Jørund viritti laulun, tuli Eirikille ystävän puolesta oikein paha olla.
* * * * *
Jo seuraavana päivänä Eirik kertoi Olaville Jørundin ajattelevan
Ceciliaa. He kulkivat yhdessä tunturin poikki Saltvikeniin.
Olav kuunteli poikaansa ääneti, kulki vain eteenpäin vastaamatta.
»Olethan sinä varmaankin huomannut», Eirik jatkoi, »Jørundin seurassa viihtyvän. Ja sinä lienet kyllä kuullut, mitä gunnarsbyläisistä puhutaan —?»
»Minä olen kuullut heidän olevan rikkaita ihmisiä.» Olav kulki edelleen. »Oletko sinä ollut siellä — nimittäin Gunnarsbyssä?»
Silloin selvisi Eirikille vallan yhtäkkiä, että Jørund olisikin voinut sen tehdä — pyytää häntä joskus kanssaan käydessään kotonaan omaisiaan tervehtimässä. Hän tunsi pienen pistoksen, »ei milloinkaan sattunut niin, että olisin voinut lähteä Jørundin tahtoessa minua kanssaan kotiinsa.»
»Mitä sinä itse pidät miehestä?» kysyi Olav. »Onko hän sellainen, että
Cecilia on turvassa hänen käsissään?»
Vaistomaisesti vanha epävarmuus nosti epäselvästi päätään. Mutta olihan hän kaikkea sitä jo ajatellutkin, Jørundin virheet olivat sellaisia, että niistä hän voi hyvin luopua kodin perustettuaan; ja kunhan heistä tulisi langokset, pitäisivät he kyllä yhtä uskollisesti. Ja niin Eirik vastasi myöntävästi — ja alkoi ylistellä Jørundia joka puolelta — maltillinen, hyväntahtoinen, iloinen, rohkea, niin, olihan isä itsekin nähnyt—.