»Niin, en minä ole nähnyt hänessä mitään muuta kuin hyvää.» Olav huokasi. He kulkivat vähän matkaa, sitten isä sanoi:
»Minä puhun Baardin kanssa — ehkä hän tietää —. Baard saa kyllä sen puolen ihmisistä selvää; hänellä on itselläänkin niillä seuduilla sukulaisia. Niin kauan toivon, ettei siitä asiasta puhuta mitään. Jørund on meidän vieraamme ja hän ymmärtänee, miten pitää olla, niin ettei ryhdy asiaan ennenkuin hänen veljensä käyvät siihen käsiksi.»
»Siitä saat olla huoleti.» Eirikin valtasi samassa suuri hätä, että Jørund pilaisi koko asian — jos hän vain raoittaakaan sitä isälle, joka on niin tarkka siitä, että kaikki tapahtuu kohteliaassa muodossa. Tai että hän säikähdyttäisi Cecilian, jos hän lähestyisi tätä sillä rohkealla, vähän kovakouraisella leikinlaskulla, jolla Eirik oli nähnyt hänen voittavan muitten neitosten suosion. Mutta Cecilia ei suvaitsisi sellaista, sen hän ymmärsi täydellisesti; Cecilia, tämän isän kasvattama, oli paljon ylpeämpi ja myöskin ujo. Hänen täytyi sanoa se Jørundille.
Päivää ennen Laurin messua oli Eirik jollakin asian vuonon varrella. Ilma oli aivan tyyni hänen soutaessa kotiin päin — pohjoisessa ja idässä kohosi punareunaisia myrskypilviä tunturien yllä; niiden heijastus synkensi vuonon kirkkaan sinen ja teki veden mustaksi, auringonkilon muuttuessa hopean harmaaksi. Eirik souti rivakasti — hänellä oli päällään paras pukunsa, siksi hän yritti kotiin ennen rajuilman puhkeamista. Oli hyvin lämmin, aurinko oli pistävä päästessään pilven läpi ja sen heijastus hohti vedestä.
Hän katsoi taakseen olkansa yli — taivas oli etelässä kirkas ja sininen, ja valo välkkyi meressä. Hestviken kylpi auringossa — kypsät vainiot ja sänkipellot, joilta vilja jo oli leikattu ja oli kuhilailla, erottautuivat vaaleina ympäristön koko vihreydestä. Eirik ajatteli, että hänen on saatava ainakin kuiva vilja talteen — isä ja Tore olivat poissa kotoa — hän muisti olleen rajuilmoja, jotka olivat irroittaneet kaikki jyvät tähkistä pitkin mäkeä.
Taivas oli Oslon puolella mustansininen ja ukkonen jyrisi etäämpänä — näytti siltä kuin ukkosilma kulkisikin kauempana pohjoista kohti. Eirik meni sillalta pitkin pellon polkua; hän hyppäsi aidan yli, koetteli lyhteitä ja vetäisi kourallisen valkoisia jyviä, hieroi kämmentensä välissä ja pani makeat sisukset suuhunsa. Silloin hän kuuli jonkun laulavan ylhäällä vartiovuorella, kuului hiljainen, hillitty naisääni. Cecilia se ei voinut olla, hänellä ei ollut laulunääntä.
Eirik nousi sinne katsomaan. Vuorella loikoi vieras, nuori nainen; hän makasi selkä häneen päin ja kasvot kääntyneinä merelle, suuri, märkä tukka oli levällään kuivamassa punaisella kivellä. Hänen siinä siten suorana maatessa, toinen lanne kaarellaan, oli siinä jotakin, joka kiihoitti Eirikiä, niin että hän pysähtyi kuin päästessään riistan jäljille.
Nainen makasi laiskan liikkumattomana hyräillen itsekseen päin aurinkoa ja vuonoa. — Eirikille selvisi silloin, kuka hän oli. Hän meni sinne.
Kuullessaan miehen askelet nainen kohosi puolittain ja kääntyi — nousi sitten polvilleen. Eirik huomasi hänen vartalonsa olevan täyteläisen, mutta pehmeän, ikäänkuin liian kypsän ollakseen nuoren tytön vartalo, ja kun hän nousi jaloilleen, olivat hänen liikkeensä raskaat ja kömpelöt. Hän punastui kovin katsoessaan Eirikiin; suurissa, tummissa silmissä oli epävarma, karttava katse, kädet työntäen hapuilivat suurta, tervanväristä tukkaa olkapäiltä taakse.
Eirik meni aivan hänen luokseen kättä antaen.