»Oletko sinä, Bothild, tullut kotiin — tervetuloa!»
Tyttö ei vastannut toisen kädenpuristukseen, nykäisi vain äkkiä ja arasti kätensä pois; hän seisoi pää kumarassa alas katsellen ja hänen äänensä oli soinnuton ja samea.
Eirik oli hämillään, ja sydäntä tuntui ahdistavan se, että tämän neidon näkeminen oli tehnyt hänet niin levottomaksi — vieläpä hänen epävarma ja kumarainen ryhtinsä ja kuiskaava puheensakin oli osoittanut, että se viaton ja huoleton elämä, jota hän kodissa oli viettänyt, oli nyt lopussa. Koko Bothildin säikähtynyt olemus hänen siinä seisoessaan kumarassa pyöreine harteineen, täyteläisine rintoineen ja leveine lanteineen, voimakas tuoksu meressä kastuneissa hiuksissaan, — oli aivan kuin heidän kummankin omatunto olisi jo saanut tärähdyksen.
He juttelivat vähän hänen matkoistaan ja puhuivat sitten uhkaavasta ilmasta; Eirik selitti yrittävänsä korjata talteen viljan ennen rajuilman puhkeamista. Bothild kuiskasi myöntäen — ellei rajuilma nyt tulisi, puhkeaisi se varmasti yöllä. Silloin tällöin välähti salama kaukana pohjoisessa ja kaukaa kuului heikkoa jyrinää.
Eirik vilkaisi häneen salaa heidän rinnakkain kulkiessaan taloa kohti. Tyttö oli pitkä, mutta hän ei kulkenut suorana; tukka oli tavattoman musta ja pitkä vaikka se oli nyt merivedestä suorrukkeinen. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, pyöreät ja valkoiset, poskilla punaiset ruusut; otsa oli leveä, hohtavan valkoinen, kulmakarvat mustat, kaarevat, ja tummansiniset silmät katselivat paksujen valkoisten luomien alta arasti, suu oli suuri, leuka pieni ja pyöreä kuin omena. Kerran hän hymyili jollekin Eirikin sanalle, ja silloin Eirik näki hänellä olevan pienet, lyhyet hampaat, rako välissä, aivan kuin lapsen maitohampaat, ja hänen nauraessaan näkyivät ikenet — silloin Eirik sai halun ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä, mutta kovakouraisesti, ilman lempeyttä.
Sinä iltapäivänä Eirik sai kaiken viljan talteen pellolta; ukkosilma kiersi vuonoa pohjoista kohti, mutta ei tullut Hestvikeniin. Ulkona oli jo pimeätä, kaukaiset salamat välkähtelivät illalla, ja jokaisen jyräyksen jälkeen tuntui vuoren juurella tunturin hiljaisuus leutona syyskesän iltana oikein kaamealta. Miehet menivät sisään. Bothild kantoi ruoan pöytään yhtä kumaraisena kuin hän teki kaiken muunkin. Mutta huomasi selvästi Cecilian olevan rajattoman iloisen saadessaan jälleen kasvatussisarensa kotiin. Se lisäsi vain Eirikin Bothildia kohtaan tuntemaa, epävarmuuden herättämää vihamielisyyttä — hän ei ollut Eirikin mielestä hänen sisarelleen sopiva ystävätär — nainen, joka herätti siinä määrässä hänen himojaan.
Eirik heräsi yöllä ukkosen jyrinään — sade valui virtanaan: se jymisi hillitysti kattoturpeita vasten, virtasi alas ja kohisi pihakalliolla, solisi lehtipuitten latvoissa. Se vuoti tupaan räppänän jostakin raosta.. Kirkkaan salaman välähdykset valaisivat päädyn seinähirren rakoja; ne olivat pitkän poudan aikana ravistuneet. Ja jyrähdys toisensa jälkeen räiskyi ja paukkui talon päällä.
Eirik muisti Bothildin heti herättyään — hän nukkui tuolla kamarin päällä ylisillä. Jørund nukkui kuin tukki hänen vieressään seinän puolella; Eirik nukkui laidalla. Hänen mielensä teki nousta ja mennä portaille — huutaa sinne ylös, ovatko neitosetkin hereillä; ehkä heitä tällainen ilma peloitti —. Mutta hän jäi paikoilleen.
Hän yritti ajatella muita asioita — laaksossa olevia peltoja ja niiden melkein leikattavaksi kypsää viljaa, minkähänlaiseksi se menisi tässä ilmassa? Hän ei muistanut huomanneensa Bothild Asgerintytärtä viime kerralla kotona käydessään, sotakesänä, siitähän taisi nyt olla kolme vuotta —. Cecilia oli silloin vain lapsi, isä Ivar Joninpojan kanssa Ruotsissa, Bothild auttoi isoäitiään askareissa; sitä tekivät molemmat tytöt. Hän ei ollut nähnyt heitä paljon eikä kysynytkään heistä mitään.
Hän ei tiennyt, mistä hän oli saanut sen ajatuksen, ettei Bothild olisi niin puhdas ja viaton kuin Cecilia —.