IV.
Eirikiltä loppuivat kodin rauha ja viattomat, puhtaat kesäpäivät. Nyt heidän neljän piti olla yhdessä — sillä Cecilian mieleenkään ei juolahtanut, että hän hievahtaisi mihinkään, ellei sisar olisi mukana. Mutta Eirikin kiihoittuneessa mielessä näytti siltä kuin Bothild olisi tunkeutunut nuoremman pariin. Hän pysyi aina vähän jäljessä, viivytteli hitaine, raskaine ja aistillisine liikkeineen ja iänikuisine arkoine, kurkistelevine katseineen — hänestä tuntui kuin Bothild riippuisi kiinni noine silmineen, kuin hän olisi koskettanut Eirikiä käsin, mutta heti häneen katsoessa tytön katse luisti pois. Se herätti nuorukaisessa jonkinlaista raivoa — ettei hän koskaan pääse häneltä rauhaan; häntä hävettivät omat ajatuksensa, — tässä kulki isänsä ja siskonsa kanssa, mutta levottomuus ja himo kiusasivat häntä Bothildin vuoksi.
Häntä halutti kohdella tyttöä kovasti saatuaan hänet kerran käsiinsä — lähettää hänet luotaan itkien ja murtuneena. Se oli järjetön mieliteko, tämä halu tehdä pahaa, joka oli tunkeutunut esiin joistakin hänen sielunsa tuntemattomia a syvyyksistä — tällainen orjaansa suuttuneessa herrassa herännyt mieletön, sokea oikku, koska orjan arat ilmeet ja nöyrä yritys peittää suruaan ärsyttää häntä —.
Bothild muistutti orjanaista, sodassa otettua naista. — Vieläpä molemmat paksut palmikot, jotka riippuivat täyteläisillä, hieman veltoilla rinnoilla, muistuttivat kahleita; ne ulottuivat melkein polviin asti ja niiden paino näytti vetävän päätä eteenpäin ja tekevän hänestä kumaraselkäisen. Bothildin tukka ei sitäpaitsi ollut musta ja suorrukkeinen kuten hän oli luullut nähdessään hänet ensi kerran, jolloin se oli märkä — siinä oli pehmeä, ruskea väri, se vivahti vähän punervalle, sopi hyvin hänen valkoiseen ja punaiseen ihoonsa ja tummansinisiin silmiinsä. Mutta hänen kauneutensakaan ei lepyttänyt Eirikiä.
Hän ei juuri puhunutkaan tytölle — kaikki tämä Bothildia koskeva askarteli vain hänen ajatuksissaan. Mutta hän ei voinut tehdä mitään isänsä talossa asuvalle naiselle. Sitäpaitsi hän pelkäsi isää — kun hänen mielensä puhtaus ja rauha oli tullut järkytetyksi, heräsi hänessä koko lapsuusaikanansa isäänsä kohtaan tuntema pelkokin —.
* * * * *
Joko Olav ja Cecilia eivät huomanneet mitään tapahtuvan Eirikin ja Bothild Asgerintyttären välillä, taikka he käsittivät näkemänsä toisin kuin mitä se oli — että he joko eivät pitäneet toisistaan tai he ujostelivat toisiaan. Ei isä enemmän kuin siskokaan osoittaneet pienimmälläkään tavalla ajattelevansa mitään —.
Jørund oli huomannut heti, mikä Eirikiä vaivaa, mutta hän tyytyi huomauttamaan siitä jonkin kerran leikillisesti.
»Minä en käsitä», hän sanoi kerran hymyillen sitä hymyään, jota Eirik ei voinut suvaita, »että sinä pidät hänestä niin kovin. Hän hikoilee niin —.»
Toisen kerran hän sanoi — oli jo ilta heidän maata pantuaan: