Hän ojensi kätensä tarttuakseen paitaan —. »Tule tänne» — käski Eirik hiljaa tarttuen hänen ranteeseensa. Tyttö totteli huohottaen hiljaa kuin tuskassa: hän kumartui oviaukosta ja seurasi eteiseen. Samassa Eirik tarttui häneen ja painoi seinää vasten, hän painautui häneen kiinni ja etsi kasvoillaan tytön kasvoja siinä pimeässä, kosketti hänen palmikoitaan ja tapasi jääkylmän, pyöreän posken; hän kahlitsi suudelmillaan irti rimpuilevan pään seinään.
»Tule ulos kanssani», hän kuiskasi, »tule kanssani ulos —»
Tyttö läähätti säikähtyneenä, toinen kuuli hänen hampaittensa kalisevan ja hänen pehmeitten, kylmien käsiensä rimpuilevan voimattomina — tyttö koetti puolustautua, mutta ei jaksanut. Eirik otti hänen molemmat kätensä toiseen omaansa puristaen kuin saadakseen veren kynsien alta irti. Tyttö oli säikähdyksestä niin pökerryksissä, ettei Eirik huomannut, ymmärsikö hän oikeastaan ainoatakaan sanaa hänen rajuista, hävyttömistä kuiskauksistaan.
Silloin Olav huusi eteisen ovelta. He eivät olleet kuulleet hänen tuloaan. Hän huusi Ceciliaa. Eirik laski Bothildin irti, hän vapisi itsekin — silloin Cecilia tuli sisäovelle:
»Täälläkö te seisotte?» hän kysyi ihmeissään, ja sitten toisten ohitse: »mitä sinä, isä, tahdot?»
Olav kysyi sitä pientä soikkoa, jonka hän viime viikolla oli tuonut lipeällä pestäväksi.
»Inga on sen varmaankin unohtanut — minä etsin sinulle toisen, isä.»
Hän meni sisään lyhtyä hakemaan ja palasi se mukanaan, »— oletteko te riidelleet?» hän kysyi puoleksi hymyillen valon langetessa eteisessä toisten kasvoille. Sitten hän läksi juoksemaan —.
Eirik kuuli isänsä korkorautojen etenevän pihakalliolla. Hän oli nähnyt vilahdukselta Bothildin kalmankalpeat kasvot tämän hiipiessä tuvan ovesta sisään. Eirik meni katsomaan sisään —.
Tyttö oli vaipunut polvilleen vaatearkun eteen, pää oli ristissä olevien käsien varassa. Eirikiä raivostutti hänen tämä asentonsa — ihan kuin hän rukoilisi —.