»Nouse ylös», sanoi hän, hänen äänensä tuli raa’aksi ja kovaksi, »ennenkuin Cecilia tulee. Et suinkaan sinä tahdo hänen saavan tästä tietää?» Sitten hän läksi ulos.
* * * * *
Astuessaan seuraavana aamuna päivän koitteessa mäkeä alas siltaa kohti hän näki tytön kulkevan edellään kantaen suurta tiinua. Tyttö vei sen veneeseen, palasi juuri takaisin laituriporrasta myöten Eirikin saapuessa veneelle. Eirik ojensi kätensä auttaakseen — tytön yläruumis painui vallan kokoon sinä lyhyenä hetkenä, jona toinen piti kädestä, ja Eirik huomasi tytön olevan kasvoiltaan lumivalkoisen, mutta silmien alla oli syvät, mustat renkaat. Niin hänellä oli usein, huomasi Eirik nyt — ehkäpä hänen silmänsä näyttivätkin sen vuoksi niin suurilta.
Mutta Eirik oli tuskin päässyt veneeseen, kun Olav tuli ja sanoi hänelle, että hän saikin jäädä maihin. Voi sattua niin, että he viipyisivätkin kolmisen päivää, ja hän odotteli Reidulfia, nimismiestä, huomenna tulevaksi erään asian vuoksi. Olav sanoi Eirikille, mitä hänen piti sanoa ja tehdä, jos nimismies sattuisi tulemaan.
Eirik jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes vene hävisi aamusumuun. Hän näki hädin tuskin toista rantaa — vuoren halkeamissa kasvavat pienet lehtipuut olivat jo keltaiset — sitä hän oli tuskin huomannutkaan, niin, olihan syksy jo menossa. Hän kuunteli airon loisketta sumussa; pieni alus näkyi pienenä pilkkuna. Eirikiä puistatti — oli kylmä — hän kääntyi ja meni taloa kohti.
Sivuuttaessaan ranta-aitan hän kuuli jonkun olevan siellä. Samassa hän pysähtyi kuuntelemaan jännittyneenä — olisikohan siellä hän —?
Hän hiipi ovelle, kurkisti sisään. Bothild seisoi selin ottamassa nipusta kuivaa kalaa. Hän oli parilla harppauksella tytön luona, kietoi kädet hänen ympärilleen. Hän tunsi tämän jäsenten herpautuvan, ikäänkuin jokainen luu olisi sulanut, hän makasi voimatonna Eirikin käsivarsilla, jotka puristivat häntä rinnan alta. Sitten Eirik viskasi hänet luotaan, niin että hän kaatui maahan — Eirik juoksi ovelle sulkien sen.
Kääntyessään hän näki tytön seisovan edessään, suorana ja jäykkänä, kasvot hohtavan punaisina:
»Mitä sinä teet!» Hänen silmänsä olivat pikimustat ja suuret, »sinä käyttäydyt kuin — sinä et käyttäydy miehen tavoin — oi!» Bothild huusi kovaa ja terävästi, ja sitten kyynelet alkoivat virrata tulvimalla.
Eirikin selkäpiitä karmi kylmät väreet tytön katkeruus sai hänet yht'äkkiä järkiinsä. Mutta hänen itkunsa aiheutti hänelle uuden mielenliikutuksen — häpeä ja katumus sai hänet hämilleen — ja tyttö itki niin, että häntä alkoi peloittaa: