»Älä itke sillä lailla —», hän mutisi järkytettynä.
Mutta Bothild itki yhä kyynelten virratessa pitkin vääristyneitä kasvoja. Kerran hän nosti kädet kasvoilleen, mutta antoi niiden vaipua jälleen alas raskaasti.
»Mitä minä olen sitten sinulle tehnyt», hän huusi, »minkälainen mies sinusta on tullut!»
»Bothild!» Eirik pyysi onnettomana. »Et suinkaan sinä luule minun tosissani tarkoittaneen — sehän oli vain leikkiä —»
»Leikkiä!» Harmista kipinöiden tyttö katsoi häntä suoraan silmiin. »Sellaistako sinä kutsut leikiksi —» sitten itku taas voitti. Hän itki niin, että hänen täytyi istuutua — vaipui arkulle ja käänsi kasvonsa hänestä pois. Otsa seinään nojaten hän itki nyt hiljemmin, surullisemmin ja valittavasti.
Eirik seisoi hiljaa. Hän ei keksinyt mitä sanoisi. Vihdoin Bothild kääntyi häneen päin puolittain ja huokasi pitkään, vavisten:
»Oi niin —! Minä en ollut ajatellut näin käyvän sinun tultuasi jälleen kotiin luoksemme —»
»Minun tultua kotiin?» Eirik kysyi hiljaa.
»Me arvelimme sinun kerran tulevan kotiin», hän sanoi melkein ivallisesti. »Me juttelimme siitä usein, Cecilia ja minä —» hän itki taas.
»Älä itke sillä lailla», Eirik pyysi vihdoin.