Bothild nousi, pyyhki käsillään itkettyneitä kasvojaan.
»Avaa minulle ovi», hän pyysi lyhyesti.
Eirik teki niin, mutta hän jäi seisomaan oven eteen.
»Mene pois tieltä», tyttö sanoi kuten äskenkin. »Laske minut nyt pois.»
Eirik astui syrjään. Bothild meni hänen ohitseen. Eirik jäi seisomaan — hänessä heräsi ihmettely, joka tuntui kuin kirkastumistaan kirkastuva valo. Nyt hän ei ymmärtänyt itsekään, miten hän oli sillä tavoin voinut tyttöä kohtaan menetellä kuin oli tehnyt.
Mäen rinteessä hän saavutti Bothildin. Tämä seisoi pitäen suuria, kasteisia lehtiä itkettyneillä, punaisilla silmillään. Eirik pysähtyi hänen eteensä, silloin Bothild sanoi häneen katsomatta:
»Mene—.» Eirik viivytteli. Bothild virkkoi kärsimättömästi: »Mene jo — enhän minä voi mennä ihmisten ilmoille tällaisena, itkettyneenä — pitäisihän sinun se toki ymmärtää!»
Eirik ei vastannut, vaan meni pois.
* * * * *
Eirik ei ymmärtänyt nyt ensinkään, mikä häneen oli mennyt. Sinä hetkenä, jolloin turvaton tyttö oli asettunut vastarintaan, oli pahahenki jättänyt hänet. Hän oli hämillään ja häpeissään, vaikkei suuresti, sillä hänen omat pahat ajatuksensa tuntuivat hänestä luonnottomilta — vain pahalta unelta.