Päivällä tuli loistava auringonpaiste ja kesälämmin. Eirik puuhaili kotiin jääneen rengin kanssa metsän rinnassa uudispellolla. Eirik tarttui työhön rutosti — hän teki aina niin ryhtyessään johonkin tehtävään. Mutta hän oli samalla syvälle ajatuksiinsa vaipuneena — Bothild oli hänen mielessään koko ajan. Hänen täytyi ajatella hänen vapisevaa vihaansa ja hänen katkeraa itkuaan. Ja nyt vasta hän oikein ymmärsi, mitä tyttö oli sanonut — hän ja Cecilia olivat usein jutelleet hänen kotiintulostaan—.
Hänet valtasi kirvelevä, hiljainen häpeä sitä ajatellessaan. Olivatko nämä pienet neito-rukat täällä odotelleet veljeään —. Bothild oli varmaankin odottanut hänen kohtelevan häntäkin siskonaan—.
Kiihkeät ja raa’at ajatukset, joita hän oli tytöstä ajatellut, olivat nyt kuolleina hänen sielunsa pohjalla, kuten lieju-uoma tulvaveden laskettua. Ja kuten kuivuneen harmaan mudan läpi puhkeaa hienoja, vihreitä kasveja, puhkesi hänessäkin uusia ajatuksia Bothildista.
Hän ei nähnyt tyttöä sinä päivänä ennenkuin illalla kotiin tullessaan. Bothild askarteli hiljaa, kaunis pää palmikoitten painosta kumarassa kuten ennenkin, mutta se masentunut ja arka, mikä ennen oli herättänyt hänen pahat halunsa, oli nyt poissa. Hän oli vain hiljainen, nuori emäntä, joka liikuskeli tyynenä askareissaan.
Hänen kauneutensakin liikutti nyt Eirikiä toisella lailla — hän näki nyt vain suloisuutta ja lempeyttä hänen pyöreissä, valkeissa ja punaisissa kasvoissaan, arvokkuutta hänen hitaissa liikkeissään ja hänen vartalonsa pyöreydessä.
* * * * *
Nimismies ei tullut seuraavana päivänä eikä häntä kuulunut vielä sitäkään seuraavan päivän päivällisen aikoina. Eirik meni sisään saamaan ruokaa. Ulos tullessaan leipä kädessä hän kuuli Ingan huutavan tyttöä — Bothild istui talon pohjoisella seinustalla, meren puolella. Eirik meni sinne — tyttö istui ommellen sitä paitaa, jonka hän silloin illalla oli hänelle antanut.
Tyttö katsoi häneen hänen tullessaan — mutta hänen katseessaan ei ollut nyt entistä tuskaa ja pelkoa. Bothild painui jälleen työnsä ääreen; hän oli alakuloisen näköinen, mutta rauhallinen ja suloinen.
Eirik jäi seisomaan nurkkaan nojaten. Syötyään leivän, tytön virkkamatta mitään tai vilkaisematta ylös, hänen täytyi itsensä puhua:
»Vieläkö sinä, Bothild, olet minulle vihainen?»