»Vihainen —», hän sanoi hiljaa ommellen ääneti vähän aikaa. »Minä en edes itse tiedä, mitä minä olen, Eirik, — sillä minä en ymmärrä. — Ei, minä en ymmärrä, miten sinä voit olla minulle sellainen!»
Eirik seisoi ymmällä. Sillä aikoessaan vastata tulleensa tytön yrittäneen houkutella häntä luokseen, hän huomasi, ettei hänen pidä sanoa sillä lailla — silloin kaikki tulisi vain paljon pahemmaksi.
»Sen minä voin luvata sinulle», Eirik virkkoi hiljaa huoaten, »etten minä enää loukkaa sinua.»
Bothild laski käsityön syliinsä, käänsi hitaasti kasvonsa häneen päin. Ja nyt se vaikutti Eirikiin aivan uudella tavalla: pyöreät, valkoiset kasvot, poskilla kirkas puna, tummat, miettivät silmät, kaunis suu näytti niin pieneltä hänen ollessaan murheellisen näköinen. Nyt häntä vain halutti taputtaa häntä poskelle, silittää hiljaa ja hellästi pitkin kaulan pitkää, valkoista kaarta — hänestä tuntui, että hän toivoi tytölle sydämestään hyvää.
»Minun isoäitini tähdenkö», tyttö kysyi totisena, »sinä olet minulle niin — vihainen?»
Eirik tarttui siihen halukkaasti:
»Minä en ymmärrä nyt, miten sinä saatoit minun mielestäni muistuttaa
Märttaa —»
»Isoäiti ei kuitenkaan tarkoittanut mitään muuta kuin Olavin parasta», Bothild sanoi hiljaa. »Hän muistutti minulle aina, miten suuressa kiitollisuuden velassa me olemme sinun isällesi — Jumala hänelle palkitkoon, me emme sitä voi. Enkä minäkään tahdo mitään muuta kuin hänen parastaan — minä en ole vallanhimoinen, Eirik, vaan minä teen kaikki Cecilian kanssa neuvotellen —.»
Eirikin valtasi voimakas ilo ja mielen kevennys. Jumalalle kiitos hänen viattomuudestaan — hän ei ollut ymmärtänyt muuta kuin että hän oli hänelle paha, koska hän oli sisaren puolesta mustasukkainen, tai että hän tahtoi kostaa vanhan noita-akan vuoksi —. Tyttö luuli varmasti hänen koettaneen nöyryyttää häntä —.
Hän kuuli jonkun ratsastavan Kverndalenia myöten ja hänen oli pakko lähteä katsomaan, kuka saapui taloon. Niin ettei auttanut muu kuin lähteä siitä pois.