Ratsastajat olivat jo pihalla. Siellä oli Ragnvald Joninpoika, nimismiehen nuori veli Galabystä ja Gaute Sigurdinpoika, jota kutsuttiin nimellä Virvir; Eirik oli tavannut heidät usein näinä kahtena kotona-olokuukautenaan. Hän huusi Bothildia, ja tämä tuli esille nurkan takaa.
»Hei vain», virkkoi Ragnvald nauraen, »etkö sinä istunutkaan yksin!
Silloin me emme olekaan tervetulleita, minä pelkään —.»
»Ompeletko sinä Eirikille paitaa, Bothild?» naureli Gaute Virvir.
Ja nyt hänen päänsä heti painui alas ja silmiin tuli epävarma katse.
Hän riensi pois kuin paeten. —
Ragnvald oli tovereineen tullut maantietä myöten, sillä he olivat olleet asialla kirkonkylässä, eikä heillä ollut erikoisen nälkäkään, jonka vuoksi Eirik arveli olevan parasta toimittaa ennen ruoalle käyntiä asiat selviksi. Sisaret olivat valmistaneet ja kattaneet ruokapöydän heidän tullessaan kamarista, ja nyt olivat vieraat sekä nälissään eivätkä suinkaan vähän janoissaan. Miesten syödessä ja juodessa neitoset istuivat tuvassa. Ragnvald kinasteli koko ajan Cecilian kanssa, ja Cecilia vastaili lyhyesti ja terävästi; mutta Eirik arveli tämän sanaleikin huvittavan Ceciliaa — hän oli ennenkin huomannut Cecilian pitävän vastailemisesta. Mutta Bothild oli jälleen epävarma ja ujo ja hän näkyi tulleen vallan onnettomaksi, kun Gaute alkoi häneltä kysellä jotakin Tegnebyn Einaria, jonka Bothild muka oli tavannut kesällä ollessaan Signe Arnentyttären kanssa tämän tyttären luona. Eirik ei pitänyt siitä, että hänelle kiusoteltiin toista miestä, eikä hän pitänyt siitäkään, kun Bothild oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut paha omatunto.
Ragnvald ja Gaute läksivät vasta auringonlaskun jälkeen. Sitten he tahtoivat Eirikiä ja neitosia saattamaan jonkin matkaa.
»Ei, minä en uskalla lähteä kanssasi, Ragnvald», sanoi Cecilia Olavintytär, »minä voisin joutua samaan onnettomuuteen kuin Tora Paalintytär, jonka kanssa laskit leikkiä niin kauan, että hän haukotteli leuan pois sijoiltaan ikävästä. — Voi olla niin, että isä ja miehet palaavat pian, minä en voi lähteä kotoa pois. Mutta sinä, Bothild, voit mennä Livin luo, Eirikhän tuo sinut sitten kotiin.»
Ja niin he läksivät nelisin. Ragnvald ja Gaute antoivat hevostensa kävellä edellä, kaikki kolme nuorukaista kulki jutellen, ja Bothild asteli hiukan jäljessä nyytti ja vakkanen kädessään. Alkoi jo hämärtää; ohut, valkoinen sumu leijaili syksynkalpeitten maitten yllä, ja taivaan kellanpuna vaaleni ruosteenruskeaksi. Joen rannalla, lepikossa, oli väkevä mädän haju, ja tie oli kasteesta kostea, sitä tippui kuihtuneista lehdistä.
Rundmyrin luona Bothild poikkesi tieltä — tumma, kumarainen olento riensi jo kaukana aidan yli ennenkuin miehet huomasivatkaan. Eirik aikoi seurata toisia vielä, mutta he pyysivät häntä nauraen jäämään. He nousivat hevostensa selkään.
»Kovin on kylmä leikkiä nyt lehdossa ruusuposkensa kanssa», virkkoi Ragnvald nauraen. »Mutta tehän ette taida voida itse valita aikaa — teistä pitää vanhus tuolla kotona huolta —»