»Hyvää yötä», sanoivat molemmat. »Pidäpäs huolta, Eirik, ettei haltia vie tänä yönä sinun suloista vaimoasi!»
Eirik jäi seisomaan kuunnellen, kunnes toiset hävisivät illan pimeään.
Sitten hän kääntyi mökkiin mennäkseen.
Oven pielessä, tulikuopassa, paloi iloinen valkea ja rautapihdissä paloi penkillä Livin vuoteen vieressä kynttilä.
Bothild istui äidin jalkojen juuressa kapaloiden lasta. Toisella penkillä istui Anki kuuden vanhimman lapsen kanssa syömässä Cecilian lähettämiä herkkuja, ja liedellä kiehuvan lihapadan hyvä haju hälvensi melkein kokonaan mökin tavallisen huonon ilman. Kodikkuus ja huolettomuus keskellä köyhyyttä tulvahti Eirikiä vastaan hänen kömpiessään sisään kylmästä syysillasta.
Eirik istui Ankin kanssa jutellen Silläaikaa kuin Bothild hoiteli lasta — hän hidasteli siinä, kunnes Eirik kiirehti kärsimättömänä: Bothildin piti joutua, ulkona oli jo pimeä yö.
He läksivät, Eirik edellä, tyttö jäljessä, Rundmyrin pimeässä häämöittävien maitten poikki alas ratsutielle metsän läpi. He kulkivat joen vartta, jossa solisi ja lorisi lepikon keskellä; siinä oli nyt syksyllä tuiki vähän vettä.
Eirik huomasi tuon tuostakin tytön jäävän jälkeen — silloin hän pysähtyi odottamaan, kunnes tämä tuli. Ja joka kerran siinä pimeässä puitten alla seistessään ja odotellessaan tuntui hänen paha minänsä pääsevän yhä enemmän voitolle.
Vihdoin kerran seisahtuessa tyttöä ei kuulunutkaan. Eirik pidätti henkeään ja hiipi takaisin niin hiljaa kuin suinkin. Hän törmäsi pimeässä tyttöön — tarttuessaan hänen hartioihinsa hän tunsi tytön värisevän kuin kuumesairaan.
»Mikä sinun on?» Veri kohisi, niin ettei hän tahtonut voida puhua.
»Minä en jaksa enää», tyttö kuiskasi valittaen.