»Silloin meidän täytyy levätä —», hän tarttui tyttöön, veti hänet viereensä tien oheen, jossa häämöitti puitten keskellä paljas paikka, »sinä itse tahdot sitä!» hän kuiskasi uhkaavasti.

Bothild ryöstäysi äkkiä irti. Eirik ei heti tajunnut — hän kuuli tytön pakenevan tietä myöten, riensi jäljessä, silloin kumahti jotakin — Eirik oli kompastumaisillaan maassa makaavaan. Eirik kumartui alas — tyttö oli kaatunut pitkin pituuttaan. Eirik tarttui häneen, pani käden hänen suulleen ja sai sen täyteen sieltä virtailevaa kuumaa ainetta —. Hän ei ensin tiennyt, mitä se oli, hänessä kuohahti inho ja raivo — siinä se narttu makasi oksentelemassa —! Silloin hänelle selvisi yhtäkkiä kauhistuen, että se oli verta —.

Hän sai Bothildin kääntymään, kävi liejuiselle tielle polvilleen ja tuki häntä rintaansa vasten. Oli niin pimeä, että hän vaivoin erotti kalpeat, pyöreät kasvot ja suusta tulvahtelevan veren.

»Bothild — mitä tämä on — satutitko sinä itsesi näin?»

Hän ei saanut vastausta, mutta hän tunsi kätensä alla tytön sydämen lyövän omansa kanssa samassa tahdissa. Hän pyysi turhaan: »Etkö sinä voi vastata, Bothild — Bothild, sattuiko sinuun —»

Hänen täytyi lopulta laskea tyttö maahan. Hän riensi pensaikon läpi Kivet kierivät hänen jaloissaan, kun hän pimeässä etsi kuivasta puron uomasta sellaista vesikuoppaa, mistä lakkiinsa saisi. Vesi virtaili huopapohjan läpi; siinä oli jäljellä vaan tilkkanen, kun hän vihdoin pääsi tytön luo takaisin — hän kaasi sen tytön kasvoille. Nyt hän tunsi veren hajunkin; hänen omat vaatteenakin olivat veressä ja hän oli melkein sairas pelosta ja pahoinvoinnista. Ja Bothild makasi ääneti kuin kuollut.

Silloin hän ei keksinyt muuta keinoa — hän nosti tytön käsivarsilleen. Eirikin täytyi saada hänet kotiin, — mutta hän oli painava, lepäsi vallan rentona hänen sylissään. Lyhyt tienpätkä pilkkopimeässä kivien ja kantojen yli oli pitkä kuin iäisyys. Ja hän itse oli sisäisesti kuin pirstottu — raju himo oli murtunut tämän kaamean arvoituksen edessä.

Vihdoin viimein — niin hänestä tuntui — hän pääsi kuormineen pihalle.
Hän sai naistentuvan oven auki, pääsi vuoteen luo ja laski hänet sinne.
Sitten hän läksi ulos apua etsimään — Cecilia, missä hän oli?

Asuintuvassa — sinne päästyään hän näki isän istuvan venemiesten kanssa pöydän ääressä ottamassa puuroa. Sisar levitteli naisten kanssa vaatteita lieden luona.

»Bothild on varmaankin sairas —»