Cecilia kääntyi äkkiä — näki veljensä seisovan hämärässä kasvot veressä ja kädet kuin vereen kastetut. Kirkaisten hän pudotti vaatteen, jota oli juuri orrelle panemassa ja riensi hänen ohitseen ovelle.
Mutta Olavkin oli noussut. Hän hyppäsi pöydän yli ja riensi tyttärensä jälkeen.
Miehetkin nousivat ja astelivat lattialle.
»Jeesus, Maria», vanha Tore virkkoi valittaen, »Jeesus, Maria — hän sai sen taas!»
Inga, palvelijatar, huokasi kokeneesti:
»Eihän muuta voinut odottaakaan — hivutustauti on sellaista, se ei laske käsistään koskaan, kun se kerran on saanut nuoren ruumiin valtoihinsa. Minä olen tätä koko ajan ajatellut — Bothild-raukalle ei löydy mitään apua —»
»Tämä koskee Ceciliaan kovasti», toinen miehistä virkkoi. »Ja myöskin
Olaviin — he pitävät hänestä kuin hän olisi yhtä lihaa ja verta.»
»Liian valkoista ja punaista», Tore arveli, »kyllä minä olen sitä ajatellut — hänellä ei ole pitkää elonaikaa. Hän kulki täällä vieraana — ei se auttanut mitään, vaikka Olav antoikin lukea hänelle monta messua ja oli kuin isä.»
Eirik oli vaipunut renkien lavitsalle oven pieleen. Hän ei huomannut painaneensa kasvonsa hihoihinsa. Tuntui niinkuin side toisensa jälkeen olisi vedetty hänen kasvoiltaan — ne sanoivat hivutustauti, se oli ollut tytölle jo ennen ja hän oli sylkenyt verta hän oli ollut koko ajan sairas, eikä kukaan ollut hiiskunut Eirikille siitä sanaakaan. Koko sen ajan, jolloin Eirik oli ajatellut hänestä sellaisia ajatuksia, leikkinyt hänen kanssaan julmaa leikkiä, hän olikin ollut vain sairas lapsi —.
Bothild oli siinä asennossa, kun joku koski häntä hartioihin.