»Mistä se johtui — että hän sai sen niin ankarana?» Olav oli puhunut hiljaa, Eirik nosti päänsä. Isä oli sen näköinen kuin hän olisi jo unohtanut, mitä kysyi. Hän tuijotti eteensä katkeran näköisenä. Eirik ei jaksanut katsoa häneen muuta kuin hetken.
Cecilia tuli nyt sisään. Ihmiset piirittivät hänet kysellen. Tyttö pudisti vain päätään — hänen kasvonsa olivat kuin kutistuneet kokoon; hän ei tahtonut itkeä. Cecilia etsi kiireesti arkustaan lippaan ja yritti lähteä heti pois.
»Minä valvon sinun kanssasi ensi yönä», sanoi Olav matalalla äänellä.
Tytär pysähtyi, nyökkäsi. Sitten Olav otti hänestä kiinni, painoi hänen kasvojaan rintaansa vasten hetkisen. Hän seurasi tytärtään ulos.
— Eirik oli naistentuvan edessä, mutta ei uskaltanut mennä sisään. Hän muisti, miten hän edellisenä iltana oli seisonut tytön kanssa eteisessä — hän ei ollut tiennyt toisen olevan sairaan. — Inga tuli ulos jollekin asialle. Bothildin laita oli huonosti, hän vastasi Eirikin kysymykseen. Hänen omien vaatteittensa veren haju oli tukehduttaa hänet.
Hän meni sisään ja kävi vuoteeseen. Hän ei ollut tiennyt Bothildin olevan sairaan, ja nyt hän alkoi ymmärtää mitä hänen omituisessa olemuksessaan oli ollut häntä alkoi peloittaa, hän taisteli sitä vastaan eikä tahtonut katsella kaikkea perin juurin. Kunhan vain haltia ei veisi sinun suloista vaimoasi, ne sanoivat, Ragnvaldko vai Gaute —.
Hänestä oli tuntunut, ettei Bothild ollut viaton, koskematon neito —.
Mutta hänen mieleensäkään ei ollut koskaan johtunut, että tyttöön oli
Kuolema koskenut –.
* * * * *
Cecilia tuli seuraavana aamuna tupaan silmät itkettyneinä. Ei, Bothild ei ollut nukkunut paljon, hän vastasi — ei hän ollut puhunutkaan, hän ei jaksaisikaan — hän oli tällä kertaa menettänyt enemmän verta kuin koskaan ennen.
Cecilia otti ne vaatteet, mitkä veljellä oli ollut edellisenä iltana:
»Minä otan nämä haltuuni, koetan saada ne puhtaiksi.»