»Lienee parasta, että minä lähden nyt tieheni», Eirik virkkoi epävarmasti, »takaisin Ragnvald-herran luo — nyt kun täällä kotona on sairauttakin —.»
»Ei suinkaan se ole tarpeen?» Cecilia virkkoi ihmeissään.
Eirik sanoi samaa isälleen tavattuaan hänet päivemmällä. Olav hätkähti — katsoi Eirikiin niin merkillisesti, että nuorukainen tunsi kaiken isäänsä kohtaan tuntemansa pelon jälleen heräävän ja liikkuvan. Jospa hän on huomannut jotakin — tai Bothild on sanonut jotakin hänelle — Eirik punastui ja raivostui isälle, joka sai hänet punastumaan. Olav ei vastannut sanaakaan, vaan meni.
* * * * *
Kahta päivää myöhemmin Eirik oli lähtövalmiina.
Hän aikoi lähteä aamulla varhain. Hänen täytyi käydä Bothildin luona — hänen oli sanottava tytölle ennen poislähtöään hyvästit.
Bothild makasi posket punaisina, mutta tultuaan vuoteen luo Eirik huomasi hänen kasvojensa painuneen sisään, varsinkin silmäin alta. Hän oli maannut paternosternauha käsissään, nyt hän kätki sen nopeasti peiton alle. Eirik tunsi tuskan kouristavan kurkkuaan sen nähdessään.
Kirpeä, väkevä hienhaju, joka oli häntä niin ärsyttänyt — oi, nyt hän tiesi, mitä se oli, hivutustautiset, hikoilevat kovin, sillä heitä kuluttaa sisäinen kuumuus. Ja häntä oli niin kiusannut tytön yskähtely —.
Eirik seisoi hiljaa nojaten molemmin käsin miekan kahvaan. Oli mahdotonta sanoa mitään — jos hän nyt pyytäisi anteeksi, olisi se kaiken loppu. Hän olisi kaikkein mieluimmin heittäytynyt maahan, painanut päänsä hänen sairasta rintaansa vasten.
»Sinä et saa uskoa minusta pahempaa kuin — —. Minä en tarkoittanut niin pahaa kuin sinä varmaankin minusta ajattelet.- Minä en sittenkään ole sellainen kuin sinä luulet.»