Sairas makasi katsellen häntä suurin, tummin silmin.
»Sano sitten, Bothild — voitko sinä antaa minulle anteeksi?»
»Kyllä», hän vain vastasi. Eirik odotti vielä.
Sitten hän astui aivan vuoteen viereen, tarttui hänen käteensä — se oli kylmä ja kostea.
»Voi sitten hyvin.» Hän rohkeni silittää hänen poskeaan — kasvot olivat tulikuumat. »Jumala parantakoon sinut — niin että sinä olet terve ensi kerran tavattaessa.»
»Hyvästi, Eirik. Jumala olkoon kanssasi.»
* * * * *
Isä ja sisar eivät saattaneet häntä kuin riihelle asti. Hänen oli yksin ratsastettava kotoa. Eikä hän voinut päästä painosta — hänestä tuntui kuin hän ratsastaisi pois henkipattona ja kirottuna.
V.
Bothild makasi koko syksyn. Hänen tilansa oli milloin parempi, milloin huonompi.