Olav näki tyttärensä kulkevan ääneti ja totisena sairaan siskonsa ja koko suuren talon askareitten väliä. Cecilia oli urhoollinen ja kestävä. Isä näki surun ja tuskan kouristavan hänen sydäntään, hän oli usein itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän ei antanut myöten — hän hoiti ahkerana ja hyvin ne tehtävät, joissa ennen oli ollut kaksi.

Silloin isä sanoi, että Cecilian olisi nukuttava öisin. Hän valvoisi itse sairaan luona.

Yskä ja kuume antoivat Bothildin nukkua vähän — pahimpina öinä Olav oli ylhäällä ja istui hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäisen kerran eläessään Olav oli pahoillaan, ettei hänellä ollut seurustelunlahjoja — hän ei osannut leikkiä eikä laulaa, ei kertoa. Eikä hän osannut kasvatilleen puhua kuolemasta ja taivaan valtakunnasta.

Vaimonsa vieressä valvoessaan hän ei ollut tuntenut vaitiolon painoa. Hänen ja Ingunnin välillä oli ollut leikkiä ja nuoruuden iloja ja suruja ja häpeää ja kuolemaakin voimakkaampaa rakkautta, heidän välillään oli hiljaisuus elänyt ja lainehtinut kuin meri. Mutta tämä lapsi tässä oli sekä tuttu että vieras kasvatusisälle — hän ei ollut muuta kuin nähnyt hänen kasvavan talossaan, tulevan kauniiksi ja suloiseksi, niin että oli ilo sitä katsella; Olav oli ollut hänelle niin hyvä kuin oli osannut — nyt hän kuolee kuin nuori puu kuivettuu.

Bothild oli osoittanut hänelle selvemmin kuin toiset lapset tarvitsevansa hänen turvaansa; senpä vuoksi Olav tunsi niin kipeästi sen, että tytön nyt täytyy kuolla. Vaikkakin Olav tiesi, että olisi vieläkin pahempaa, jos hänen oma tyttärensä makaisi tässä.

Niin hän istui pölkyllä lieden ja vuoteen välissä, torkkui ja nyökkyi, nousi tukemaan sairasta yskänkohtausten tullessa, veti peitteen tytön leukaan asti, ettei tälle tulisi kylmä siinä hiestä likomärkänä maatessaan, Olav piti astiaa hänen suullaan hänen juodessaan ja istuutui jälleen.

Olav oli väsynyt ja hänen sydäntänsä ahdisti — ja hän tunsi itse tämän surun olevan hänessä, kuten outo ihminen hienossa talossa — se oli vain varjoa ja kaikua siitä surusta, jota hän oli tuntenut vaimonsa jälkeen. Se oli ollut paljon pahempaa, ja sittenkin oli ollut tuhat kertaa helpompaa Ingunnin erottua hänestä — vaikka oli kuin olisi elävät liha- ja verisiteet katkottu kerrassaan — kuin nyt istuessa ja odotellessa näiden hänen ja tämän vieraan lapsen välisten hienojen lankojen katkeamista.

Bothild oli sylkenyt verta muutaman kerran — ei niin paljon kuin sinä iltana, jolloin hän oli Rundmyristä tullessaan sairastunut. Mutta oli helppoa huomata hänen huononevan, jopa hyvää vauhtia —.

Eräänä aamuna adventti-aikana hän sai taas kovan yskänkohtauksen ja verensyöksyn. Päivällä Olav näki hänen olevan hyvin heikon. Hän vaipui illalla uneen; isä jäi valvomaan. Ja kun Bothild heräsi keskiyöllä ja Olav oli järjestänyt hänet hyvin makaamaan, sanoi Olav, mitä hänen mielestään oli pakko sanoa:

»Kunhan nyt valkenee, rakas Bothild, lienee parasta, että haen papin sinulle.»