»Oi ei, oi ei —» hän tarttui kaksin käsin miehen käsivarteen, pyytäen tuskissaan, »— oi ei, älä puhu sellaisia! Isä, luuletko, että minun täytyy kuolla?»
Olav ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei lapsi olisi itse sitä ymmärtänyt jo kauan sitten.
»Lapsi kulta», hän sanoi rauhoittaen, »kuinka sinä et kuolisi? Sinä olet nuori ja hyvä — eihän sinun tarvitse kuolemaa pelätä. Jumalan pyhät enkelit ottavat sinut vastaan ja taluttavat sinut Jumalan istuimen eteen, niiden autuaitten neitosten pariin, jotka uskaltavat seurata Jumalan karitsaa, mihin ikinä hän menee —»
Mutta kyynelet tulvivat Bothildin suljettujen luomien alta:
»Minä en ole valmis kuolemaan, isä — minä tahtoisin elää kauan tässä maailmassa —. Minä pelkään kuolla!»
»Sinun ei pidä pelätä. — On parempi asua taivaan valtakunnassa ja seurata Mariaa hänen vähimpänä palvelijanaan kuin omistaa vaikka koko maailman ja kaiken, mitä siinä on —.»
»Sinä voit niin sanoa, joka olet hurskas mies ja hyvä kristitty»,
Bothild itki.
»Ihmiset pitävät minua sellaisena», Olav vastasi liikutettuna. »Rakas tyttäreni, minä en ole sellainen; Jumala tietää, mikä minä olen. Ja minä kuitenkin, Bothild — minä voin puhua sinulle sellaista Jumalan armosta, hänen kärsivällisyydestään meidän syntejämme kohtaan ja siitä rakkaudesta, joka näkyy Kuninkaamme viidessä pyhässä naulanreiässä, verivirroissa ja haavoissa —. Siitä on kulunut vuosikausia, jolloin siltä tieltä erkanin ja minun oma tieni on rikkaruohon ja ohdakkeitten peitossa —. Jospa minä osaisin sinulle sanoa sen, mitä minä olen itse nähnyt ja oppinut kerran — minä tein itselleni pahoin siinä, etten uskaltanut elää, niinkuin tiesin oikein olevan — lapseni, minun mielestäni sinun tulee iloita siitä, että sinä saat nyt kuolla, ennenkuin olet lisännyt synneilläsi Meidän Herramme kuolemaa ja haavoja.»
Bothild katsoi isäänsä ihmetellen ja pelästyneenä. Mutta sitten hän alkoi jälleen itkeä:
»Kyllä minulla on syntejä vastattavana, vaikka olenkin nuori.»