Olaviin oli koskenut Bothildin puhe. Eirikin lähtö Hestvikenistä oli liiaksi paon tapainen, eikä se voinut olla herättämättä Olavissa ihmettelyä. Ja hän oli nähnyt yhtä ja toista muutakin — epäilys heräsi. Mutta Olav ei tahtonut antaa sille valtaa. Ei, sellaista ei voisi uskoa kenestäkään miehestä, ei Eirikistäkään: että hän olisi voinut ryhtyä salaisiin suhteisiin kehenkään neitoseen, joka oli hänen isänsä turvissa, omaan kasvattisiskoonsa. Olihan totta, että kasvinsiskokset — mutta Ingunnin ja hänen asiansa oli vallan toinen; he olivat olleet sulhanen ja morsian jo lapsesta lähtien; että heidän välillään oli rakkaussuhde, vieläpä että he olivat unohtaneet kaikki toistensa sylissä, — se johtui siitä, ettei kukaan pitänyt heistä huolta, ei kukaan ohjannut heitä oikeaan, yhtä välttämättä kuin kaksi nuorta tainta kasvaa vieri vieressä oksien ja lehtien yhtyessä yhdeksi latvaksi. — Ei Eirik enempää kuin Bothildkaan ollut kuullut sellaisista suunnitelmista. Se on totta, että hän oli joskus ajatellut sitä: jos kävisi niin, että Eirik tulisi kotiin eikä Cecilia saisikaan Hestvikeniä hänen jälkeensä — silloin voisi naittaa Eirikille hänet, joka ei ollut oikeastaan vähemmän rakas kuin oma tytär. Siinä olisi jonkinlainen lohdutus, että uusi suku polveutuisi Bothildista. Mutta nämä ajatukset olivat olleet aivan irrallisia, hän ei ollut puhunut niistä kenellekään — mikäli hän muisti, hän oli sanonut syyksi Bothildin nuoruuden ja köyhyyden, kieltäessään Galabyn Ragnvaldia lähettämään suotta kosijoita tänne —.

Sitten oli se Cecilian asia. Jørundin sukulaisista hän ei ollut kuullut eikä heitä kysynyt, ja Olav oli sydämessään syvästi loukkaantunut. Olihan ennen kuulumatonta sellainen, että Jørund oli ensin tunnustellut maaperää ja kuultuaan, että hän voisi koettaa onneaan, hän ei enää sitä tehnytkään —.

Olav tunsi salassa vihaa sekä Jørundia että Eirikiä kohtaan, joka oli siihen syypää.

Aslakin asiaa ei taas kannattanut enää ajatellakaan. Hän ei huomannut
Ceciliankaan ajattelevan enää vierasta.

Mutta Olav oli sittenkin tullut levottomaksi. Hän ei ollut ensinkään varma, ettei Bothildin ja Eirikin välillä olisi ollut jotakin, josta hän ei tiennyt hän ei voinut aavistaa, mitä se olisi ollut. Pitkinä valvomisöinään hiipi turvattomuus hänen mieleensä.

Cecilia—. Ihmiset sanoivat, että jos nainen on saanut lehtolapsen, seuraa sama kohtalo tyttäriä kolmessa polvessa. Ingebjørg Jonintytär, Ingunn —. On päin honkia ajatella sellaista — Ceciliasta, joka oli niin viileä ja viaton kuin aamunkaste: mahdotonta ajatella kenenkään miehen voivan houkutella tarmokasta lasta oikealta tieltä. Hänessä ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut äidinäidin kuumasta itsepäisyydestä tai äidin avuttomasta heikkoudesta. Mutta Jumala, hyvä Jumala, voiko ihminen milloinkaan vastata toisesta niissä asioissa —! Hänen tarvitsi vain ajatella itseään —.

Hän olisi joka tapauksessa sinä päivänä iloinen, jolloin hän olisi saanut Cecilian naimisiin ja turvattuun asemaan — hän tiesi sen nyt!

Illalla hänen istuessaan sairaan luona Bothild kysyi isästään — jotakin pientä asiaa, jonka hän arveli Olavin mahdollisesti tietävän.

Olavin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut jutella ystävästään tämän tyttärelle. Hän huomasi nyt ihmeekseen Bothildin uskollisesti muistaneen isäänsä näinä monina vuosina. Olav ilostui löydettyään täten vihdoinkin aiheen, josta hän voisi puhella sairaan tytön kanssa. Nyt muistui toinen nuoruusmuisto toisensa jälkeen mieleen — myöskin niiltä ajoilta, jolloin hän oli Tanskassa enonsa luona. Ja hän muisti aika paljon kertoa Bothildille Asger Maununpojasta ja heidän yhteisistä sukulaisistaan.

»Miten läheisiä sukulaisia me oikeastaan olemme Eirikin kanssa — ja
Cecilian?» Bothild kysäisi kerran.