Olav selitti sukulaisuuden. Se oli melko kaukaista. Eirikin kanssa
Bothild ei ollut oikeastaan ensinkään sukua, hän ajatteli itsekseen.
Varmaankaan hän ei alkaisi kysellä saadakseen selkoa, oliko sukulaisuutta luvattomia teitä — olihan hän jo sopeutunut kuoleman ajatukseen.
Hän ei milloinkaan enää tullut puhuneeksi sellaista, mitä hän oli sinä yönä puhunut, jolloin hän ensi kerran huomasi, ettei lapsiraukka halunnut kuolla. — Jumalan valtakunnasta ja Kristuksen rakkaudesta ja niistä teistä, joita hän oli kerran kulkenut, mutta jotka hän oli laskenut ruohottumaan.
Kymmenen yötä ennen joulua Bothild Asgerintytär kuoli kasvatussisarensa syliin.
* * * * *
Herra Ragnvald Torvaldinpoika oli tänä talvena talossaan lähellä Konungahellaa. Hän hämmästyi Eirik Olavinpojan palatessa takaisin, sillä hän oli luullut nuorukaisen eronneen tällä kertaa toden teolla. Mutta hän otti hänet hyvin vastaan — hän oli tottunut Eirikin huikentelevaisuuteen ja kuljeskelunhaluun, mutta mies oli urhoollinen, uskollinen ja pystyvä palveluksessa ollessaan, ja Ragnvald-herra piti hänestä.
Ja niin Eirik sai vanhan paikkansa Ragnvald-herran linnan tuvassa. Ja hän kulki entisten tovereittensa parissa kuin vuoren lumoissa ollut. Hän ei tänä talvena leikkinyt eikä laulellut.
Mitä enemmän hän yritti irtautua omista ajatuksistaan, sitä hullummin kävi — hän oli kuin kala verkossa, mitä enemmän hän pyristeli irti, sitä lujemmin hän sotkeutui kiinni.
Jos hän yritti ajatella ensimmäisiä, huolettomia aikoja kodissaan Jørundin ja Cecilian kanssa ja iloja ja kesäkiireitä rakkaassa kotitalossa, sitä kipeämmin tuska puristi: hän oli ainiaaksi murskannut sen kaiken. Bothildin surunpainama olemus nousi esiin — arka lapsirukka, jota hän oli häväissyt ja pettänyt ja ajanut takaa kuin metsän sutta vaikkakin hän rakasti häntä — Bothild oli ensimmäinen ainoa, jota hän oli rakastanut.
Nyt hän ei itsekään käsittänyt, miten hän oli voinut olla Bothildia kohtaan sellainen. Eihän hän muuten sellainen ollut —. Mutta hänellä oli epäselvä ajatus, että kodin joka nurkasta häntä vastaan hohti joitakin vanhoja pahoja voimia hänen kesällä Hestvikeniin palatessaan — vanhoista rakennuksista ja vedestä ja maasta ja Livin majasta — kuten musta vesi pursuaa suomaalla kulkijan jalanjäljistä. Ja kuten usva nousee hiljaisesta, mätänevästä suosta, oli se tehnyt hänet kuumesairaaksi ja päästään pyörälle —.