Mutta nyt se oli lopussa — Hestvikeniin hän ei voisi enää milloinkaan mennä. Hän oli nyt kotoaan pannaan pantu, suojaton mies. Sillä nyt olivat siitä varmaankin saaneet jo kaikki tietää. Ja ajatus tavata tämän jälkeen isä, joutua hänelle tilintekoon — se peloitti Eirikiä enemmän kuin tuomiopäivä.
Turhaa, turhaa oli Bothildin rakkaus häneen. Nyt hän tiesi Bothildin pitävän hänestä, ja Bothild oli näinä monina vuosina, hänen kuljeskellessaan maailmalla, odotellut häntä. Hän oli nähnyt hänen aran, uskollisen, odottavan rakkautensa nöyrissä katseissa, avuttomassa nöyryydessä heidän yhdessä ollessaan. Ja nyt hän oli kadottanut kaiken —.
Hän yritti joskus rohkaista mieltään. Ensiksikin hän ei ollut häväissyt ja pettänyt rakasta ystäväänsä. Hän ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa milloinkaan — ja ajatukset lienevät sentään tullivapaat tässä maailmassa. Hän oli käyttäytynyt epäkohteliaasti ja raa’asti jonkin kerran — olihan sekin pahasti, mutta sen pahempaa se ei sentään ollut.
Mutta ei auttanut, vaikka hän sanoikin niin itselleen. Sitä iltaa naistentuvan eteisessä, pelkoa sinä yönä metsässä — siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Hän ei päässyt irti tunteesta, että siellä olikin tapahtunut enemmän kuin oikeastaan hänen tietämänsä mukaan oli tapahtunut. Ja tuntui kuin olisi vajonnut kauhujen kuiluun.
Ja silloin tuli houkutus irtautua tästä kaikesta. Asettaa miekan kahva kiveä vastaan ja kääntää sen kärki sydäntään kohden — silloin kylmä rauta voisi viilentää rinnan polttavan tuskan. Tämä tuska ahdisti häntä joulun alla, hänellä ei ollut rauhaa yöllä enemmän kuin päivälläkään — olisi helpotus päättää päivänsä.
* * * * *
Mutta uudenvuoden maissa hän eräänä aamuna heräsi, ja hänen mielensä oli niinkuin sumu olisi hälvennyt. Hänestä oli yhtäkkiä tuntunut käsittämättömältä, miten hän oli voinut niin ajatellakaan:
Bothild, hänen suloinen vaimo-parkansa — pitääkö hänen odottaa turhaan!
Tietysti hän odotti Eirikiä palaavaksi luokseen. Hän oli ollut
Bothildia kohtaan julma ja paha — mutta ei ollut loukannut häntä.
Jumalan kiitos! Ja heidän erotessaan — hehän olivat eronneet ystävinä,
hän oli luvannut palata hänen luokseen —.
Isä — nyt Eirikistä tuntui, ettei hänen tarvinnut isää niin kauheasti pelätä! Olihan hän täysi mies — jos isä raivoaisi, niin raivotkoon! Sitäpaitsi — miten Bothild sentään olisikaan voinut kertoa isälle — eihän heidän välillään ollut tapahtunut mitään sellaista, josta hän olisi voinut kasvatusisälleen valittaa —. Jos hän olikin siepannut hänet vähän lujemmin pari kertaa, suudellut häntä — siitä ei kenellekään neidolle tullut vahinkoa!
Cecilia oli sanonut isän pitävän huolta Bothildin joutumisesta hyviin naimisiin — isä piti Bothildista kuin omasta lapsestaan. Ja ellei hän olisikaan isän mielestä kyllin rikas miniäksi — hän kyllä saisi isän toisiin ajatuksiin!