Ulkona oli säteilevä talvipäivä, lumi hohti auringossa ja taivas oli niin sininen kuin keväällä. Eirik kuljeskeli hyräillen ja silloin tällöin ääneen laulaen. Ja illalla, saattaessaan isäntäänsä vuoteeseen, hän pyysi toimestaan eroa Ragnvald-herran kysymykseen, mitä tämä nyt sitten merkitsi, Eirik vastasi saaneensa kutsun tulla kotiin häitä viettämään.
Ragnvald-herra oli vähän juovuksissa ja hyvällä tuulella; hän kyseli ja laski leikkiä, ja silloin Eirik kertoi:
Se oli hänen kasvatussiskonsa — sen Asger Maununpojan tytär, joka oli saanut Knuthild Holgeirintyttären kanssa Eirikstadin — tunsihan Ragnvald-herra hänet ja että hän tappoi Paal Galtin ja joutui silloin henkipatoksi —. Niin, Olav Auduninpoika oli ottanut luokseen vanhan emäkarhun ja pikkutytön — Olav ja Asger olivat olleet aseveikkoja — nyt oli neito kasvanut, kaunis ja suloinen ja kaikille neidoille kelpaava esikuva, mutta hänellähän ei ollut maata eikä rikkaita sukulaisia; ja niin Olav ei halunnut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Sen vuoksi Eirik oli palannut takaisin syksyllä Ragnvald-herran luo — hänen mielestään isällä piti olla aikaa miettiä asiaa, sillä hän oli sanonut, etteivät he näkisi häntä Hestvikenissä, ennenkuin isä antaisi hänelle Bothildin. Ja Olav tiesi vanhastaan, ettei Eirik ollut se poika, joka myöntyi —. Ja isähän alkoi jo olla iäkäs; hänelle kävi raskaaksi hoitaa taloa ja tilojaan; hän tarvitsi poikaa nyt kotona. Niin, hän oli lähettänyt sanan. Eirik sai tulla kotiin, Bothildin hän saisi vaimokseen ja isä oli nyt sitä mieltä, että kaiken piti käydä mitä pikimmin — niin että kihlajaiset ovat nyt heti ja häät heti paastoajan päätyttyä. Niin, Eirik selitti, hän oli saanut sanan eilen kirkolla; eräs maastrandilainen mies oli ollut munkkien luona ja hän oli jutellut hänen kanssaan messun jälkeen. Hänen kotipuolensa miehiä oli aina Maastrandissa sillin pyynnissä.
Sen vuoksi hän läksisi mielellään nyt heti, niin hän voisi seurata sitä miestä Maastrandiin ja päästä sieltä kotiin venekyydillä silli-aluksessa.
Ragnvald-herra toivotti hänelle onnea ja antoi hänelle jäähyväislahjaksi sen hevosen, jolla Eirik oli ratsastanut, satuloineen, valjaineen päivineen sekä punaisen vaipan mustine silkkihilkkoineen.
Eirik ratsasti jo seuraavana päivänä pohjoista kohti; hän aikoi Maastrandiin. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei se, mitä hän Ragnvald-herralle kertoi, ollutkaan totta; siellä oli usein kotipuolen miehiä talvisin sillinpyytäjien joukossa, niin että hän luuli varmasti tapaavansa jonkun, joka veisi hänet Foldeniin.
Kalastus oli täydessä käynnissä ja Eirik sitä paitsi halusi saada hevosenkin mukaan alukseen, sillä hänen mieleensä oli johtunut ajatus antaa se Bothildille morsiuslahjaksi. Ja niin kesti toista viikkoa, ennenkuin hän sai kyydin — jotkut drafnilaiset miehet olivat olleet Maastrandissa suoloja myymässä.
Rannikkoa pitkin purjehdittaessa heidät saavutti kova myrsky, ja Saverniin saavuttua suolanmyyjäin oli jäätävä maihin odottamaan. Folden oli täynnä pohjoisesta ajautuneita ajojäitä ja ne olivat jäätyneet pitkiksi lautoiksi; vuonon poikki ei nyt päässyt veneellä eikä hevosella.
Eirikin kärsimättömyys, oli matkalla kasvanut tunti tunnilta. Bothild, Bothild askarteli hänen ajatuksissaan, hän ajatteli häntä, joka kulki kotona Hestvikenissä odotellen. Sillä hän ei voinut kenellekään valittaa suruaan —. Tai he istuivat yhdessä naistentuvassa, hän ja Cecilia, kehräsivät ja ompelivat ja juttelivat hänestä. Hän näki edessään hänen kasvonsa ja hänen silmänsä hänen astuessaan tupaan — kun koko talossa huudettiin Eirikin palanneen kotiin. Ja ajatellessaan, että hän saisi pitää häntä sylissään päästyään ensikerran kahdenkesken, värisi hänen joka veripisaransa riemuisasta odotuksesta — pahoja ajatuksiaan hän muisteli vain kuin lumousta, josta oli vapautunut. Nyt Bothildkin pääsisi surustaan ja sairaudestaan ja he eläisivät onnellisina koko ikänsä. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei isäkin myöntyisi, kunhan hän oli aikansa murjotellut ja marissut. Mutta kun näki, ettei poika peräytyisi —!
— Sitten Eirik Olavinpoika satuloi hevosensa ja läksi maata myöten Foldenin länsipuolta pohjoista kohti. Ihmiset olivat Tunsbergissa samaa mieltä — Hestvikeniin oli jäitse mahdotonta päästä. Silloin hän ratsasti eteenpäin. Hänen täytyi päästä Skogheimin lääniin; Oslovuonon sisäosa oli kovassa jäässä. Eirikillä ei ollut aikaa käydä kaupungissakaan; hän käänsi hevosensa etelää kohti.