Hän ratsasti kirkonkylän lävitse eräänä iltapäivänä.
Hän tapasi siellä Ragnvald Joninpojan rekikuorman kanssa; he pysähtyivät tervehtimään. Eirik kysyi, oliko Ragnvald ollut äskettäin Hestvikenissä?
»En hautajaisten jälkeen», Ragnvald vastasi.
Kun Eirik ei virkkanut mitään, tuntui Ragnvaldista, että hänen oli katkaistava hiljaisuus:
»Sinun isäsi ja Cecilian kanssa en sen koommin ole ollut puheissa — minä en ole nähnyt heitä muuta kuin kirkossa. Se oli heille kovaa — vaikkakaan se ei ollut odottamatonta, mutta hän oli niin nuori ja hyvä, Jumala sielua armahtakoon! — Olav ei olisi voinut pitää kauniimpia hautajaisia, vaikka olisi ollut hänen oma lapsensa — ja hän puhui kauniisti, nimittäin Olav, pitäessään ruumiin talosta-kantopuheen —»
»Minä en tiennyt sisareni kuolleen —»
Eirik tuijotti tyhjään ilmaan. Ragnvald tuli neuvottomaksi, sillä hän huomasi toisen saaneen suuren surun. Sitten hän nykäisi ohjaksia, hoputti hevostaan.
»Ei, minun on riennettävä kotiin ennen pimeän tuloa –. Hyvästi, Eirik — me tapaamme kyllä, jos sinä jäät joksikin aikaa kotiin —»
— Eirik ratsasti sinne, minne Rundmyrin lumiset, pienet majat näkyivät kaukaa valkoisen hangen takaa. Hänen masentuneeseen mieleensä tulvahti vastenmielisyys ja kouristava pelko.
Ainainen vuonosta nouseva usvapilvi sakeni lännessä olevan pilvikerroksen eteen; aurinko oli painunut sen taakse. Lunta oli vain sen verran, ettei se peittänyt sen alta törröttäviä kiviä ja juuria leppien alla kulkevalla tiellä; tummat, kesäisten angervojen latvukset ja keltainen, kuihtunut ruoho reunusti jäätyneen joen varrella kulkevaa tietä.