Metsässä oli nyt valoisaa, autiota ja avointa. Mutta jossakin tämän tien varrella se oli tapahtunut — ja Eirik muisti selvästi sen syysyön kostean, tympeän pimeyden, ikäänkuin he olisivat olleet kietoutuneina pahuuden valtaan.
Hämärsi jo hänen ratsastaessaan kotipihaan. Olav itse oli ulkona. Hän astui vierasta vastaan; huomattuaan poikansa hän tervehti ihmetellen, mutta ystävällisesti:
»Sinäkö tulet —?»
Isän ryhdikäs, vaikkei varsin pitkä vartalo näytti lammasnahkatakissa leveältä; hän oli avopäin. Eirik erotti siinä hämärissä hänen tukkansa ja kasvonsa, kaikki harmaana, kasvojen puhtaat piirteet, toinen poski sisään painuneena ja murskautuneena. Eirik ei käsittänyt, helpottiko vai raskauttiko hänen tuskaansa toisen näkeminen. Hänessä heräsi toivon kipinä, että isä voisi häntä auttaa, mutta hän piteli siitä kiinni, kuten pidetään ajokoiraa hihnassa: hän oli niin monta kertaa turhaan odottanut Olavilta apua.
Sitten vanha Tore tuli, tervehti häntä ja otti hänen hevosensa. Olav pyysi poikaansa sisään.
VI.
Olav ja Eirik tulivat keskenään toimeen talven aikana hädin tuskin.
Eirikillä ei ollut lepoa eikä rauhaa. Hän ei jaksanut olla Hestvikenissä — hän oli unohtanut, minkälainen isä oli arkioloissaan — äänetön, katse kaukana; kun hänelle joku puhui, tuntui usein siltä kuin hänelle pitäisi huutaa maitten ja merien taakse. Ja sitten saattoi tapahtua, että Eirik huomasi isän tuijottavan häneen — eikä Eirik milloinkaan tiennyt, katsoiko isä häneen vai istuiko hän vain siten tietämättään tuijottaen. Eirik ei jaksanut kestää sitä —. Ja siskokin kulki niin ääneti ja vieraana —.
Niin Eirik läksi kylään ja palatessaan hän oli kohmelossa. Olav tiesi, ettei niistä miehistä, joiden kanssa nuorukainen seurusteli, ollut muuhun kuin juopotteluun ja hurjasteluun, muullakin lailla he olivat siveettömiä. Useimmat olivat suurten talojen nuorimpia poikia, jotka eivät viitsineet tehdä sellaisia töitä, jotka heidän mielestään kuuluivat palvelijoille. Mutta Olav ei virkkanut Eirikille mitään siitä seurasta, jota hän haki — hän puhui vaikenemalla.
Ragnvald Joninpojasta, nimismiehen veljestä, oli tullut Eirikin paras ystävä. Alusta alkaen hän, Eirik, oli liittynyt Ragnvaldiin, sillä hän toivoi tai odotti Ragnvaldin sanovan jotakin — koska hän hänen suustaan oli ensiksi kuullut Bothildin kuolemasta. Vaikkei Ragnvald ollutkaan hänen sisariaan sen enemmän tuntenut, oli hän sentään nähnyt heitä useammin kuin monet muut paikkakunnan nuoret.