Jokin päivä myöhemmin, Olavin ja Eirikin istuessa yksin tuvassa, Eirik kysyi äkkiä:
»Isä — onko totta mitä ihmiset kylällä puhuvat — että sinä olisit mennyt Bothildin kanssa naimisiin?»
Olav nosti nopeasti katseensa siitä nahkaköydestä, jota hän punoi. Hän katsoi vain poikaan, sitten hän jälleen työhönsä mitään vastaamatta.
Eirik alkoi taas, melkein rukoillen:
»Minä olen kuullut sitä ihan varmana —»
»Mitähän sinä mahtaisit kuulla», virkkoi Olav »joka olisi niin yksinkertaista, ettet sinä uskoisi!»
Eirik kuiskasi:
»Sinä — taikka minä. Ihmiset arvelivat sinun puhuneen hänestä sillä lailla, että siitä tuli ajatelleeksi tarkoittavan hänestä kerran Hestvikenin emäntää.»
Olav nosti taas katseensa. Hän ei virkkanut nytkään mitään, mutta Eirik näki vanhuksen runnelluilla kasvoilla värähdyksen — hämmästystäkö vai tuskaa, vaiko molempia?
»Ehkä», Olav virkkoi hiljaa, »— minä olin ajatellut jotakin siihen suuntaan. Että siitä tulisi tälle talolle hyötyä minun jälkeeni — että sinä saisit sellaisen vaimon, jonka minä tiedän kyvykkääksi ja joka ei ole laiska, kun sinä kerran tässä isännöit —».