»Kunpa me olisimme sen tienneet!» Eirik löi kätensä yhteen, puristeli niitä. »Kunpa me olisimme sen tienneet! Mutta me ajattelimme kumpikin, ettet sinä tahtonut siitä kuullakaan — kun hän oli köyhä, orpo lapsi, eikä omistanut maata jalankaan vertaa — sitä oli turha ajatella —»
Olav nojasi eteenpäin, laski kyynärpäät polvilleen ja jätti kätensä riipuksiin.
»Tekö puhuitte jo siitä?» hän kysyi hiljaa ylös katsomatta.
»Me puhuimme siitä sinä viimeisenä iltana, jolloin me palasimme
Rundmyristä.»
»Vai niin, vai niin», Olav virkkoi vihdoin huoaten. »Mutta hän oli ennenkin jo sairas. Niin että Jumala yksin tietää, miten se olisi käynyt päinsä.»
He istuivat vähän aikaa ääneti.
»Eikä ole naiselle helppoa», Olav sanoi hiljaa ja ajatellen, »jos hän on terveydeltään heikko — hoitaa tällaista suurta taloa kuin tämä on, jakaa miehensä kanssa kaikki huolet ja työt, kantaa ja synnyttää lapsen toisensa jälkeen kenties, vaikka olisi väsynyt ja sairaskin. Minä huomasin sen äidistäsi, Eirik — hänellä ei ollut täällä helpot päivät —»
Eirik nousi ja seisoi isän edessä:
»Voi olla niin, isä. Mutta nyt minulla ei ole enää halua puuhailla ja omistaa tämän maailman hyvyyksiä. Ja siksi minä aionkin nyt mennä luostariin.»
Olav nosti päätään — tuijotti hämmästyneenä nuorukaiseen.