Eirik nyökäytti. Sitten he eivät enää puhuneet mitään, ja vähän ajan kuluttua Cecilia tuli palvelijattarien kanssa sisään.
* * * * *
Olav oli tuskin ennättänyt mennä kamariinsa, kun Eirik heittäytyi ristiinnaulitun kuvan eteen. — Hän oli kuin eksyksissä soita ja maita rämpinyt mies, joka yhtäkkiä joutuu lujalle maalle — ja hän rukoili kuten eksynyt rientää kylää kohti. Se oli hänestä aivan kuin merkki — sillä hän ei ollut vielä milloinkaan edes ajatellut luostariin menoa — ja mitä kauemmin hän rukoili, sitä selvemmin hän oli näkevillään tien edessään ja sitä kirkkaammaksi se hänelle valkeni.
Hän ei ajatellut nytkään sanojen merkitystä, ei sen enempää kuin ennenkään lukiessaan aamuin, illoin ja mennessään kirkkoon. Mutta ne kohottivat hänen mieltään kuin virta, ja hän purjehti sillä yhä eteenpäin uusia maita kohti —
Hän ei ollut oppinut paljoa kristinuskosta, eikä hän oppimastaankaan paljon muistanut nyt enää. Mutta koettaessaan muistutella mieleensä entisiä tietojaan — Meidän Herramme elämästä ja kuolemasta, Marian tarun, paikkoja profeetoista ja Daavidin psalmeista, messu-rukoukset — tuntui hänestä kuin hän vaeltaisi ihanassa salissa, jossa oli suuria, kauniisti veistoksilla koristettuja arkkuja ja kirstuja joka nurkassa. Hän oli itse nuori perillinen, joka seisoo siellä ensimmäistä kertaa avaimet käsissään. Kärsimättömän innon vallassa hän tuskin malttoi odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi avata ja omistaa ja käsitellä kaikkea uskon salaisuuksiin kätkettyä.
Ehkäpä hänestä tulisi pappi — hän ei ollut sen huono-oppisempi kuin muutkaan miehet, niin että hänen pitäisi kyllä pystyä. Eirik oli näkevinään näyssä miehen seisomassa alttarilla, liina- ja kultakangaspuvussa, hän kohotti kätensä vastaanottaakseen Taivaan valtakunnan syvimmän mysteerion, yhtyneenä käsittämättömällä tavalla Kristukseen messun ihmeessä. — Oli kuin Herran enkeli olisi tarttunut häntä tukkaan, nostanut hänet ylös ja pois hänen tavallisesta maailmastaan, asettanut hänet sinne — kuten hän muisteli juutalaiselle viisaalle käyneen: hän meni puuroastioineen viemään ruokaa heinäväelleen, silloin Herran enkeli tuli, tarttui hänen tukkaansa ja vei hänet Babyloniin —.
Konungahellan veljekset ihmettelisivät kuullessaan Eirik Olavinpojan liittyneen heidän järjestöönsä — eivät he enemmän kuin hänkään olleet koskaan uneksineet, että hänestä tulisi kerran paljasjalkamunkki! Nyt hän huomasi, että sekin annettiin hänelle ilman, että hänen tarvitsi sitä ajatella tai valita — hän menisi minoriittien luo. Ja hän oli siinäkin asiassa tyytyväinen Jumalan valintaan. Hän oli aina ripittäytynyt minoriiteille, sekä Oslossa ollessaan että Konungahellassa — ihmiset sanoivat heidän rukoilevan paljon enemmän rippilastensa puolesta kuin maallikkopapit. Hänellä oli harvoin ollut tilaisuus ripittäytyä muuta kuin kerran vuodessa, ennen pääsiäistä — hän oli huonosti hoitanut sieluaan, hän huomasi sen nyt. Mutta hän oli aina pitänyt näistä veljistä ja hän iloitsi ajatellessaan heidän iloaan, kun hän meni pyrkimään heidän joukkoonsa.
* * * * *
Olav makasi valveilla. Ja koettaessaan selvitellä sitä ajatusten vyyhteä, jonka pojan sanat olivat saaneet aikaan, hän kuuli hätäisesti kuiskattuja rukouksia Pater, Ave, Laudate Dominum —. Nuori ääni nousi ja laski, sanat virtasivat nopeammin ja hitaammin, aina sen mukaan n Eirikin mieli aaltoili.
Poika oli rukoilemaan mennessään sytyttänyt kynttilän. Se oli sellaisessa paikassa, ettei Olav nähnyt sitä maatessaan, mutta oviaukon edessä oli huoneessa lämmin kullan hohto.