Olavin sydän oli kuin kokoon käpristynyt, vaikkakin hän vakuutti itselleen olevan suuren onnen, kun Eirik niin aivan odottamatta ja itsestään oli keksinyt luostari-kutsumuksensa. Se oli onni pojalle itselleen ja se oli onni Cecilialle. Eikä hänen tarvinnut kärsiä ajatuksesta vetäneensä aviottoman perillisen sukuun.
— Hän oli tehnyt suuren vääryyden ottaessaan toisen miehen pojan omakseen, — ellei hän olisi sitä tehnyt, vaan jättänyt pojan sinne, minne äiti oli kätkenyt hänet pois ihmisten ilmoilta — silloin pojalla ei olisi ollut sen kummempaa tulevaisuutta kuin muillakaan köyhän miehen lapsilla. Sekin olisi ollut väärin — väärin äidin puolelta. Nyt hänestä tuli Jumalan palvelija —. ja hän sai mennä luostariin rikkain myötäjäisin — jos hän haluaisi lahjoittaa sinne koko äidinperintönsä, niin Olav ei sitä vastustaisi. Se synti ainakin jäisi tekemättä. Ja niin tulisi tämän Ingunnin murheenlapsen elämä Jumalan kunniaksi ja monelle siunaukseksi — sillä tällaisina aikoina, jolloin niin monet ihmiset tuntuvat välinpitämättömiltä, rakkaudettomilta ja Jumalaa vastustavilta, oli kaunista ja opettavaa nähdä Eirikin asemassa olevan nuoren miehen uhraavan kaikki Taivaan valtakunnan rikkauksien vuoksi. Ja nyt hän auttaisi äitiäänkin, kenties — Ehkäpä häntäkin —.
Ja sittenkin isän sydän oli raskas.
Hän ei saanut mielestään sitä, mitä Eirik oli sanonut itsestään ja Bothildista. Se olisi ollut järjetön avioliitto — Olav ei ollut varma, olisiko hän suostunut siihen. Mutta hänen täytyi ajatella molempien nuorten surua — ja kaikkia niitä öitä, jolloin hän oli valvonut kasvatustyttärensä vieressä. Oliko lapsi maannut siinä kantaen sellaista murhetta —. Hän oli toivomaisillaan, että he olisivat puhuneet hänelle. Vaikka sairaus olikin saanut hänessä niin suuren vallan — Ingunnin onnettomuus olisi vaan uusiintunut. Ja Eirik oli saanut paremman osan. Oli parempi, kun kävi niinkuin kävi —.
Mutta, mutta, mutta —. Ja miten monta kertaa hän oli ajatellutkaan, että ellei Eirik palaisikaan enää Hestvikeniin, olisi se kaikkein parasta —. Niin usein kun pojan olemus olikin häntä ärsyttänyt, miten monta tuhatta kertaa hän olikaan tuntenut vihaa, halveksimista, neuvottomuutta tätä vierasta lintua kohtaan, joka oli joutunut hänen pesäänsä — aina siihen oli sekaantunut paljon muutakin hänen suojatessaan sen onnettomuuden hedelmää, joka oli hävittänyt hänen sekä Ingunnin elämän. Hän oli pitänyt Eirikistä huolta lapsuudesta asti, oli huolehtinut hänestä hänen kasvaessaan mieheksi. Ja kun hänen nyt piti erota Eirikistä, tuntui siltä kuin nuorukainen olisi ollut hänen oma poikansa.
* * * * *
Ääni toisessa huoneessa oli vaiennut — mutta kynttilä paloi yhä — ja nyt hän kuuli tuon tuostakin kuorsausta. Olav nousi ja katsoi tupaan. Eirik oli yhä polvillaan vaipuneena arkulle pää käsivarsien välissä. Palava kynttilä oli aivan hänen kyynärpäänsä vieressä. Se olisi helposti voinut kaatua lattiaoljille.
Isä tarttui Eirikiin, ravisti hänet hereille niin varovasti kuin suinkin. Puoliunissaan, silmät unen samentamina Eirik riisuutui — hän ei äännähtänytkään — hän laskeutui puoliunissaan vuoteeseen ja nukkui heti. Hän oli ollut kuin lapsi, tehnyt nöyrästi totellen unenpöpperössä kaiken, mitä isä oli käskenyt.
Olav puhalsi kynttilän sammuksiin, puristi sydämen märkien hyppystensä välissä ja hiipi hiljaa kamariin. Pimeässä valveilla maaten hän jälleen yritti puhua järkeä ymmärtämättömälle sydämelleen.