Eräänä iltana myöhemmin, jolloin Eirik oli rukouksessa — nyt hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sillä tavoin jo koko ikänsä, että kun toiset talonväestä olivat lähteneet levolle, hän joka ilta antautui tuntikausiksi rukoilemaan — hänet herätti kova kuiskaus:
»Eirik —!»
Hän kääntyi. Kamarin ja eteisen päällä olevan huoneen portaitten puolivälissä näkyi sisaren valoisa olento:
Eirik lopetti äkkiä rukouksensa »In domine —», teki ristinmerkin, aivan kuin olisi vetänyt vaipan ympärilleen. Sitten hän hypähti ylös ja riensi sinne:
»Pidänkö minä sinua valveilla, Cecilia —?»
»Pidät — minä pelkään että sinä nukut ja kynttilä jää palamaan. Sinä olet tehnyt siten monena iltana — ja eilisiltana minun täytyi tulla alas sammuttamaan, sillä isäkin nukkui.»
Neito hytisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Eirik seisoi hänen edessään katsellen valoisaa olentoa: hänen mielestään tyttö muistutti enkeliä, ja hän kumartui eteenpäin ja puhalsi hellästi paljaille, kylmästä punaisille varpaille, jotka näkyivät pitkän, poimukkaan nutun alta askelmalle käpristyneinä.
»Mene nyt ylös, Cecilia, ja käy levolle», hän sanoi iloisesti. Ja häntä halutti kertoa siskolleen kaikesta siitä uudesta, mikä hänet nyt täytti. »Minä tulen vähän sinun luoksesi.»
Eirik laskeutui tytön viereen nahkasten alle, kietoi kätensä pieluksen ympärille ja alkoi innokkaasti:
»Nyt sinä saat kuulla jotakin uutta, joka sinua ihmetyttää, Cecilia — minä aion mennä luostariin.»