»— Minä en tiedä», Cecilia virkkoi hiljaa. »Minä en sitä usko —. Mutta kyllä täällä nyt tulee hiljaista —» hän kuiskasi ja ääni tuntui samassa niin surkean pieneltä ja heikolta. »Ensin minä menetin Bothildin — ja nyt sinä lähdet luotamme —»
Eirik jäi hiljaa makaamaan siskon sanoista hämmästyneenä. Hän oli melkein unohtanut heidän yhteisen kesänsä kaiken sitä seuranneen vuoksi; hän oli Bothildinkin muistosta tuntunut näinä päivinä etääntyneen pitkän matkan. Mutta nyt hän muisti maanneensa tässä samassa paikassa ennen Cecilian vieressä. Kaikki yhtäkkiä puhkeavat muistot valtasivat hänet rajattomalla murheella. Hän ei saanut sanaakaan irti.
»Itketkö sinä?» hän kysyi vihdoin, kuu Ceciliakaan ei katkaissut hiljaisuutta.
»En», sisar vastasi yhtä lyhyesti kuin ennenkin..
Niin, Bothild makasi nyt mullan alla, ja hänen jalkansa ovat asetetut täältä kauas pois johtavalle tielle. Mutta Cecilia jäisi tänne jäljelle, yksin, kuten lintu muiden lähtiessä maasta, yksin raskasmielisen, vaiteliaan isän kanssa.
»Ettekö te ole kuulleet mitään tänä talvena Jørundista?» hän kysyi äkkiä.
»Emme ole.» Hän kuuli äänestä siskon olevan kuohuksissa.
»Sehän on merkillistä. Hän mainitsi minulle jotakin sellaista, että hän pistäytyisi täällä tänä talvena.»
Cecilia hätkähti; hän kääntyi äkkiä seinään päin. Eirik huomasi tytön vapisevan. Hän kohottausi kyynärpäänsä varaan, kumartui siskonsa puoleen:
»Mikä sinulla on?» hän kysyi huolissaan.