»Emmeköhän me sitten heidän mielestään ole muka kyllin hyviä
Jørundille?»
Eirik makasi neuvottomana. Sisarella oli harmiin syytä. Ja nyt hän muistelikin sanoneensa Jørundille ja Jørund oli luvannut hänelle, ettei hän virka asiasta mitään Cecilialle, ennenkuin palaa kosijana. Mutta ymmärsihän hän Jørundin voineen helposti unohtaa lupauksensa, kun Cecilia oli niin kaunis ja suloinen. Sitten hän tarttui siskon käteen, painoi sen rinnalleen ja hyväili sitä; laskeutuessaan takaisin hän palasi siihen, millä hän ensiksi oli koettanut ystäväänsä puolustaa:
»He ovat varmaankin järjestäneet hänelle toisen naimiskaupan hänen itsensä tietämättä.»
Cecilia ei vastannut. Eirik makasi hänen kättään taputtaen — mutta sitten hän huomasi tulevansa uniseksi. Cecilia jo varmaankin nukkui. Eirik kumartui vielä kerran hänen ylitseen suudellen varovasti nuorta siskoaan, sitten hän pujahti vuoteesta ja meni alas. Hän oli jo portailla kuullessaan hennon, kylmän tytön äänen ylhäältä pimeästä:
»Et suinkaan sinä enää tänä iltana lue rukouksia?»
»En», Eirik vastasi lämpimästi, »minä menen nyt nukkumaan.»
»Sammutathan sinä sitten kynttilän?»
Eirik teki niin. — Hän makasi kiukutellen Jørundille, joka oli osoittanut hänen siskoaan samoin kuin heitä kaikkia kohtaan niin vähän kunnioitusta. Mutta samalla hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan Cecilian joutuvan Jørundille. Tänä ainoana viikkona, jolloin hän koko sydämellään oli elänyt toisissa ajatuksissa kuin ennen, oli hän alkanut katsella monia asioita vallan toisin silmin. Hän ajatteli nyt koko elämäänsä siitä asti, jolloin hän pakeni kotoaan, vastenmielisyydellä, vieläpä surullakin. Hän katui syntejään, olihan se hyvä — mutta hän toivoi sittenkin nyt aikoessaan vihkiä elämänsä Jumalalle, että se olisi ollut vähemmän tahraantunut.
— Mutta Jørundilta, joka ei ollut saanut sellaista kutsua — häneltä ei kukaan mies voisi vaatia, että hän olisi sen parempi kuin muutkaan miehet. Ja huonompi Jørund ei ainakaan ollut. Mutta Cecilia — hän oli niin hyvä.
* * * * *