Olav ei ollut tarkoittanut sen enempää puhuessaan siihen suuntaan kuin hän ei asettaisi minoriteettien veljeskuntaa erittäin korkealle. Hän oli siihen kyllästynyt, hän, kuten niin moni muukin paikkakuntalainen sira Hallbjørnin aikoina — sillä pappi kuljetti heitä luonaan myöhään ja varhain. Harmaaveljekset olivat olleet riidassa tuomiokapitulin ja Oslon pappien kanssa ties kuinka kauan, mutta eri asia on, olivatko veljet suurimpia syyllisiä epäsopuun. Ja kulki rumia juoruja eräästä minoriitistä ja Nesin Eldrid Bersentyttärestä — mutta Eldridistä oli aina ollut liikkeellä rumia juttuja ihan siitä asti, jolloin hänen isänsä antoi vastahakoisen neitosen vanhalle Harald Joninpojalle, eikä sentään oltu milloinkaan saatu vakuutta huhuihin; hän oli hedelmätön kuin vanha kengänantura. Hän oli sitäpaitsi autuaan sira Benediktin veljenpojan tytär ja Arnentyttärien pikkuserkku, mutta sukulaiset eivät puhuneet hänestä koskaan; hän oli joutunut kokonaan ulkopuolelle kunniallisten ihmisten piiriä. Sen nuoren munkin, veli Gunnarin, joka oli ollut liian paljon hänen luonaan Nesessä, he olivat lähettäneet maasta pois, oppineeseen kouluun, sanottiin.
Veljeskunnan ainoa jäsen, jota Olav jonkin verran tunsi, oli Rikardinpoikain veli, kuvantekijä Edvin, ja veli Stevne, jolla oli tapana tulla kerran vuodessa Hestvikeniin paastoaikana — hän oli tehnyt niin siitä asti, jolloin hän oli Ingunnin luona hänen kuolinhetkenään. Olav ei pitänyt veli Stevnen ulkomuodosta: hän oli pieni ja kyyryselkäinen ja kasvoiltaan myyrän näköinen, tuli ehdottomasti odottaneeksi hänen liikuttavan pitkää, pehmeää nenäänsä. Mutta Olav ei ollut milloinkaan nähnyt tai kuullut miehestä muuta kuin hyvää.
Ja koska Eirik itse tuntui niin varmasti haluavansa liittyä tähän veljeskuntaan, oli isä aivan valmis antamaan hänet minoriiteiile sopivat myötäjäiset mukanaan.
Olav ajatteli kyllä tässä yhteydessä Eirikin syntyperää. Mutta hän ei ollut milloinkaan kuullut hylättävän aviottoman taholta tehtyä erikoisvapaus-anomusta, jos mies muuten oli sopiva munkiksi tai papiksi. Ja hän oli jo itse ottanut siksi paljon kuormaa kantaakseen, että hän voisi ottaa vielä tämänkin — ja vaieta salaisuudestaan. Hänen kuormansa oli syöpynyt jo luihin ja ytimiin asti — hänestä tuntui, ettei hän jaksanut siitä enää luopua.
* * * * *
Eirik piti isän muuttunutta käytöstä itseään kohtaan osana uudesta onnestaan. Vaikkei Olav käyttäytynyt poikaansa kohtaan sen kummemmin kuin ennenkään, tunsi Eirik aina sen lämmön, joka häntä kohtaan virtaili ollessaan yhdessä vanhemman kanssa. Suurin osa siitä, mitä Eirik näinä vuosina oli kuullut hurskasten miesten puheista ja saarnoista, oli mennyt suurimmaksi osaksi toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Mutta nyt kumpusi yhtä ja toista muistissa pysynyttä sittenkin esille. »Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämä muutkin teille annetaan —» jotakin sellaista hän muisti kuulleensa Kristuksen sanoneen kerran opetuslapsille Nyt Eirik sen muisti. Koko ikänsä oli hänellä omasta mielestään ollut yksi asia, jota hän oli halunnut enemmän kuin mitään muuta maailmassa — pakottaa isä kerran osoittamaan häntä kohtaan rakkautta ja olemaan ylpeä hänestä Nyt kun hän aikoi luopua kaikesta maailman hyvyydestä voittaakseen Taivasten valtakunnan, hän sai jäähyväislahjaksi matkalleen sen, mitä hän lapsuudestaan asti oli kerjännyt.
Eirikille tuotti vain enää huolta ajatus sisaresta. Hän vakuutti itselleen, ettei kukaan muu kuin isä ja sisko olisi keksinytkään ottaa Jørundin kosintaa niin raskaasti, katsoa sitä lupauksen rikkomiseksi ja halveksimiseksi. Nykyjään ihmiset eivät ottaneet kaikkia irtonaisia sanoja niin tarkkaan — hän ei itse ollut sitä milloinkaan tehnyt. Mutta nyt hänestä tuntui isä olevan oikeassa — olisi paljon helpompi elää maailmassa, jos ihmiset pitäisivät paremmin sanansa.
* * * * *
Mutta eräänä päivänä Olavin ja Eirikin tervatessa rannalla venettä ja
Cecilian tuotua heille murkinaa veli sanot hänen mentyään:
»Hänelle tulee minun mentyäni tyhjää.»